Kuvaukset ovat "tarinointitasoa." Ei suositella lähteeksi mihinkään tutkimukseen!

 

HEINÄSENMAA

Heinäsenmaan saari sijaitsee Kurkijoen edustalla noin 15 kilometriä ulapalle päin. Käkisalmen kaupunki on saaresta lounaaseen noin 20 kilometrin päässä. Muodoltaan maapähkinää muistuttava saari on koillinen – lounas suunnassa vajaa neljä kilometriä pitkä. Leveyttä saarella on kilometrin verran, kapeimmalta kohdaltaan keskisaaressa vain runsas puoli kilometriä.
Vuoden 1918 kesällä sijoitettiin Heinäsenmaan eteläpäähän yksi 75 mm:n Zenit-tykki. Toista saarelle tuotua tykkiä ei ilmeisesti teknisistä puutteista johtuen asennettu paikalleen. Vartioryhmä asui erään yksityisyhtiön omistamassa rakennuksessa saaren pohjoispäässä. Rykmentin komentaja kapteeni Väinö Svanström kirjoittaa 7.6.1919 Suomen rannikkotykistön komentajalle kenraalimajuri P. O. Enckelille seikkaperäisen raportin joukkonsa tilasta. Heinäsenmaasta hän raportoi: " Patteri n:o 2 Heinäsenmaalla on toistaiseksi varustettu yhdellä 75 m/m Zenit tykillä ja yhdellä konekiväärillä, mutta rakennetaan myöskin ja on alustaviin töihin, kuten kallion murtamiseen jo ryhdytty kahta 6" tykkiä varten. Patteria nykyisessä kunnossa ei voi pitää patterina, sillä tämä ainoa tykki, jonka kantavuus on noin 9 km, jättää osan rintamasta mannermaan ja saaren välillä avoimeksi, sitä paitsi ei tämä tykki voi vahvuudessa kilpailla edes yhden ainoan torpedoveneen varustuksen kanssa. Miehistön asunto sijaitsee 3½ km. päässä patterilta, jossa ainoastaan yksi vahtisotilas oleskelee."
Heinäsenmaan kuuden tuuman patterin louhintatyöt aloitettiin vuonna 1919. Tykit kuljetettiin saareen jo aikaisin keväällä samana vuonna. Vuoden 1921 aikana patterille asennettiin ensimmäinen tykki sekä rakennettiin kasarmi ja asuntoja. Kesällä 1923 asennettiin paikalleen patterin toinen tykki. Patterille jätettiin myös yksi 75 mm:n tykki. Sekä raskaan että kevyen kaluston pääampumasuunta oli lounas eli miltei tarkkaan Käkisalmen suuntaan vaikka kantama ei sinne asti riittänytkään. Heinäsenmaan raskaan patterin tulialue oli tyypillinen suoran tykkirintaman patterille. Sitä voisi verrata palasiin leikattuun reikäleipään, jossa on kaksi leveää ja kaksi hieman kapeampaa viipaletta. Patteri siis pystyi ampumaan molemmilla tykeillään noin 120 asteen etu- ja takasektoreihin mutta vain jommalla kummalla tykillään noin 60 asteen sivusektoreihin.
Heinäsenmaassa oli myös jatkosodan aikana kuuden tuuman Canet-patteri. Saarelle louhittiin myös kaksi uutta raskaan tykin asemaa. Tykkejä niihin ei kuitenkaan asennettu. Myös kahdeksan kilometriä Heinäsenmaasta etelään sijaitsevalla Verkkosaarella oli jatkosodan aikana patteri. Sen kalusto oli kaksi 75 mm:n Canet-tykkiä.
Nykyään Heinäsenmaa on täysin asumaton saari ja lähes luonnontilassa. Suomalaisten rakentama, jatkosodan aikana viimeistelty patterialue on säilynyt kohtalaisen hyvin. Toista tykkiasemaa on käytetty räjäytyskokeeseen ja siksi ammuskomerot sekä tykin pulttikehä ovat rikki. Sen sijaan 50 metrin päässä oleva toinen tykkiasema on lähes ehjä, pulttikehäkin on vaurioitumattomana paikallaan. Kantalinnoitetut miehistösuojat ja ampumatarvikesuojat ovat melkein ehjät. Ne ovat tyhjiä ja miltei kuivia. Teräsovet ovat paikoillaan vaikkakin kiinni juuttuneena.
Jatkosodan aikana tehty betoninen tulenjohtotorni noin 100 metriä patterilta on päältä ehjä, sisältä monin paikoin rikki. Portaat on poistettu, joten ylös rakohuoneeseen ei pääse. Hyvin säilyneitä lähipuolustusasemia on eri puolilla saarta. Patterialueen eteläpuolella on erityisen kauniisti ja huolella tehtyjä lähipuolustusasemia. Suomalaista piikkilankaa on vedetty Heinäsenmaan rannoille erinäisiä kilometrejä. Kasarmeista ja muista suomalaisista rakennuksista on jäänyt jäljelle vain kivijalat. Saaren pohjoispäässä on kahden suuren, aikanaan yksityisten omistamien rakennusten kivijalat.
Lähellä laituria oleva sauna on saaren ainoa käyttökuntoinen rakennus. Sen lähettyvillä on lentopallokenttä, kivin reunustettuja polkuja ja muita sen tapaisia rakenteita, jotka kertovat, että saarella on joitakin vuosia sitten ilmeisesti ollut tekemisen puutteesta kärsivä vartioryhmä. Saaren länsirannalla ja pohjoispäässä on useita rantautumiskelpoisia hiekkapoukamia, joissa näkyy leiriytymisen merkkejä. Saaren lounaisrannan puuarkkulaituri on jokseenkin käyttökuntoinen. Saaren vähäinen tiestö vaikuttaa siltä, ettei siellä ainakaan pariin vuoteen ole ollut ajoneuvoliikennettä.
Heinäsenmaa on ollut Neuvostoliiton armeijan koealueena ilmeisesti ainakin 1980-luvulle. Ainakin eteläpäässä on suoritettu räjäytyskokeita. Siellä on kymmenittäin seulaksi ammuttuja kuorma-autojen runkoja. Eteläpäässä on myös vanha, vaaralliseen kuntoon ränsistynyt betoninen öljyvarasto, josta johtaa putkia läheisille koekentille ja laiturille. Saaren rannoilla on muutamia suuria räjäytysmonttuja. Kauaksi lentäneitä metallinkappaleita löytyy etsimättäkin ympäri saarta. Saaren luoteisosassa on erikoinen rata. Hyvin leveä kiskopari alkaa rannasta keinotekoisen suuren kumpareen juuresta. Sata metriä pitkä rata päättyy kukkulan laelle. Kiskoiltaan suistunut suuri vaunu tai ohjuksen ampumalavetti retkottaa radan alkupäässä. Alueen kuljetusvaunujen romuista päätelleen saari on saattanut toimia vaikkapa 5 – 8 metriä pitkien merimaaliohjusten koeratana. Ohjusten tai muiden koekappaleiden ampumasuunta on ollut kaakko.
Heinäsenmaalla tehtiin 1950-luvun alussa ns likaisen pommin kokeita. Ja kahden Heinäsenmaan pohjoispuoleisen pikkusaaren välissä lojui neuvostoaikana pitkään alus, josta arveltiin valuneen säteilyvaarallisia aineita Laatokan vesiin. Mutta v 2001 ei säteilytason nousua mukana olleella RAD-101S annosnopeusmittarilla havaittu enempää koealueilla kuin saaren pohjoispuolellakaan.

JÄRISEVÄ

Järisevänniemi sijaitsee Taipaleen jokisuusta tarkalleen neljä kilometriä pohjoiseen. Puoli kilometriä leveä ja suunnilleen yhtä pitkä niemi erottuu selvästi Laatokan muuten näillä seuduilla suorasta ja laakeasta rannasta. Järisevänniemen eteläpuolella on Järisevänlahti. Siitä etelään levittyy laaja hiekkaranta nimeltään Järisevänhiekka.
Järisevänniemeen sijoitetusta patterista käytettiin yleisimmin nimeä Taipale (Järisevä). Alueelle sijoitettiin ensin vuonna 1918 kaksitykkinen 75 millimetrin patteri. Kalusto vaihdettiin kuitenkin jo seuraavana vuonna 120 mm:n Armstrongeihin, joita oli vapautunut Ahvenanmaalta, kun sen rannikkopatterit purettiin vuoden 1919 kuluessa.


Olavi Väliaho on kirjoittanut kolme kirjaa Laatokan meripuolustuksesta. Kirjoittajan aineistosta on hänen kuolemansa jälkeen koottu vielä kaksi teosta. Väliahon kirjat eivät ole historiatiedoiltaan kovin tarkkoja. Niiden ansio sen sijaan on aito maanpuolustushenki ja kotiseuturakkaus. Olavi Väliahon isä palveli kapitulanttina Järisevän linnakkeella. Kirjassaan "Laatokan linnakkeet Taipaleen taisteluissa" hän kertoo Järisevästä: ”Patteriin kuului kaksi 120 mm:n Armstrong-mallista laivatykkiä. Ne oli sijoitettu noin viiden metrin korkuiselle kumpareelle laiturin kohdalle betoniseen avoasemaan 30 metrin välein. Ammuskellarit ja miehistösuojat oli valettu betonista tykkien välimaastoon. Ammuskellareiden katto oli rakennettu vahvasta betonista. Paksu maa- ja kivikerros naamioivat sen rantamaisemaan. Kummankin tykin vierestä johtivat portaat alas ammuskellariin, jotka käytävä yhdisti. Ulkoseinämien leveydet olivat 60 cm:n vahvuiset. Ammuskellareissa oli betonista eristettyjä kammioita, jotka oli suojattu vahvoilla rautaovilla. Myös tukevat rautaiset ovat vahvoine salpoineen, lukittuina isoilla lukoilla, sulkivat myös kammiot kellarien pääkäytävästä ja uloskäytävät portaikkojen keskiosan kohdalla, tasanteella, portaiden jatkuessa alemmaksi.”


Olavi Väliahon kansanomainen kuvaus 1920-luvulla tehdystä rannikkopatterista on itse asiassa varsin havainnollinen. Miltei kaikki Laatokan kiinteät rannikkopatterit rakennettiin juuri tällaisiksi. Kasematit miehistö- ja ampumatarvikesuojineen jäivätkin juuri kuvatun kaltaisiksi. Itse tykkiasemien suoja-arvoa lisättiin jatkosodan aikana rakentamalla tykkien ympärille niin korkea pyöreä betonilinnoite kuin ampumatoiminta salli. Nykyään voi kuvatun laisia, erinomaisesti säilyneitä rakennelmia ihailla esimerkiksi Ristisaaressa, Valamon Niikkanassa, Rautaveräjällä, Mökerikössä ja Mantsinsaaressa.


Järisevän patterin pääampumasuunta oli suoraan ulapalle, itään. Vuodelta 1926 olevan ampuma-alapiirroksen mukaan koko sektori oli noin 200 astetta. Ampumasektori ulottui vasemmalta Ylläppäänniemestä oikealle Taipaleenjoen suun alueelle. Varsinaista takasektoria mantereen puolelle ei ollut. Järisevään rakennettiin 30-luvulla teräsbetoninen tulenjohtoasema. Sieltä pystyttiin hyvällä säällä johtamaan tulta Saunaniemeen asti. Näin tehtiinkin talvisodan alkuvaiheessa Kaarnajoen patterin häiritessä Saunaniemessä tapahtuvia joukkojenkuljetuksia.
Järisevän patterin ajateltu päätehtävä oli meriammunnat suorasuuntauksella. Sodan alusta alkaen päätehtäväksi muodostui kuitenkin maa-ammunnat epäsuoralla menetelmällä. Patterille rakennettiinkin tulenjohtotaso käytännön järkeä ja tilapäisvälineitä käyttäen. Järisevän patteri tulitti heti talvisodan alettua tehokkaasti Taipaleenjoen ylimenokohtien ja Terenttilän alueelle. Avoimen niemen päässä oleva patteri joutui tämän vuoksi hyökkääjän armottoman tykistötulen ja ilmapommitusten kohteeksi. Toinen Järisevän 120 mm:n tykeistä vaurioitui vihollisen tykistötulessa 19.12.39. Tykki siirrettiin tämän jälkeen taaempana olevalle Ylläppään linnakkeelle. Järisevän kuuluisaksi tykiksi tuli siis toinen sinne jääneistä 120-millisistä. Tykki säilyi massamaisesta kranaattitulesta ja ilmapommituksista huolimatta toimintakuntoisena aina helmikuun alkupuolelle 1940 asti. Tämä loppuun ammuttu Armstrong-tykki oli pitkään sijoitettuna Rannikkotykistömuseon eteen Suomenlinnassa, mutta on nykyään sisätiloissa Sotamuseon maneesissa Suomenlinnassa.

Nestori Kaasalainen palveli tulenjohtaja Järisevän linnakkeella talvisodan aikana. Hän muistelee tykin käyttöä sen viimeisessä taistelutehtävässä: ”Tykkiä kyettiin liikuttamaan sivusuunnassa ja korotus, joka vaikutti ammuksen lentomatkaan myös toimi, joten kaksi tärkeää asiaa oli kunnossa, mutta lukkolaitteen iskuri ei pelannut. Mikä neuvoksi? Onneksi iskurin rakenne oli sellainen, että iskuri ulottui lukkolaitteen ulkopuolelle ja vasaran iskulla saatiin iskuri täyttämään sille kuuluvan tehtävän.”
Ilman Kaarnajoen patterin tulta ei Järisevään 19.2.40 jäitse kohdistettua hyökkäystä olisi ehkä kyetty torjumaan. Tulenjohtaja Nestori Kaasalainen muistelee: ”Annoin Kaarnajoelle Järisevän pisteestä käsin matkan ja suunnan, ne muutettuna Kaarnajoen tekijöiksi alkoi ammunta. Osumatarkkuus osoittautui erinomaiseksi ja neljän tykin linnakkeelta kaksi laukausta tykkiä kohden riitti lannistamaan hyökkääjien viimeisen aikomuksen ja jäljellä olevat viholliset lähtivät vetäytymään sinne, mistä olivat tulleetkin.”


Jatkosodan aikana Järisevänniemeen sijoitettiin neljätykkinen 75 millimetrin kenttätykkipatteri. Neuvostojoukot olivat talvisodan jälkeen räjäytelleet jo itse sodassa vaurioituneita asemia. Jatkosodan aikana korjattiin linnoitteita ja rakennettiin uusia, mm. tulenjohtotorni. Patterialue jäi suomalaisten jäljiltä ehjäksi, tietenkin sodan olot huomioon ottaen. Neuvostojoukot ovat myöhemmin käyttäneet aluetta räjäytysharjoituksiin.


Järisevänniemen venäjänkielinen nimi on Mis Tsalka. Nykyään sinne johtaa heikkokuntoinen tie. Niemi kasvaa jykevää havumetsää. Osa puustosta on hakattu ja hakkuujätteitä on paljon. Betoniset jykevät portinpylväät entisen sotilasalueen portilla seisovat paikoillaan. Järisevän kasematit on perusteellisesti räjäytetty. Vain toisen tykkiaseman reunaa on jonkin verran jätetty ehjäksi. Sen betonipinnalle on kauniisti kirjoitettu ”Bateraja Järisevä 39/40”. Kirjoituksen viereen on maalattu Suomen lippu. Toista tykkiasemaa ei hahmota rautoja törröttävien betonimöhkäleiden massasta.


Järisevänniemestä löytyy räjäytettyjen kantalinnotteiden lisäksi joitakin kenttälinnoitettujen lähipuolustusasemien jäänteitä. Patterialueella aikanaan olleiden rakennusten kivijalkoja ei löydy hakkuujätteiden ja aluskasvillisuuden seasta. Niemen nykyinen rakennuskanta on kalastajien mökki, sauna, muutamia vajoja sekä pieni venelaituri.

KAARNAJOKI

Kaarnajoen nelitykkinen 152/45-C patteri valmistui vuonna 1937. Tykit hajaryhmitettiin nelikulmion muotoisesti 150 – 250 metrin päähän toisistaan. Tykkien ryhmitysalueen sisään rakennettiin puiset tulenjohto- ja mittaustornit. Linnakkeelle rakennettiin myös kasarmi, vartiopäällikön asunto, tiilinen ampumatarvikevarasto ja joitakin muita rakennuksia. Patterin rauhan ajan numero oli 79. Patteri. Paikallinen väestö puhui tavallisesti Sakkolan patterista.
Kangasalue, jolle Kaarnajoen patteri rakennettiin, liittyy Suomen sotahistoriaan muullakin tavalla. Pontus De la Gardie joukkoineen leiriytyi alueelle vuonna 1580. Hän valloitti Käkisalmen kaupungin ja rakennutti kaupungissa vielä tänä päivänäkin nähtävissä olevan linnan. Kaarnajoen patterialueen koillispuolella on Ponttuksen rasi; kivi, jolla sotapäällikön kerrotaan istuneen käskynannon aikana.
Timo Pesonen on kuvannut yksityiskohtaisesti vuonna 1954 painetussa Rannikkotykistön Upseeriyhdistyksen julkaisussa "Tykistöpatterin hajaryhmitys" Kaarnajoen patteria ja sen toimintaa talvisodassa. Pesonen esittelee patterin topografista asemaa: ”K-joki, kuten linnaketta lähellä kulkevan Kovero-ojan eli Kaarnajoen mukaan nimitettiin, sijaitsi Metsäpirtin ja Sakkolan rajalla – Etäisyys Taipaleenjokeen ja Suvannon länsirintamaan, missä Talvisodan aikainen pääpuolustuslinja, ns Mannerheimlinja, kulki, vaihteli 6-8 km. Lyhin etäisyys Laatokan rantaan oli n 4 km. Kuten oheisesta karttaluonnoksesta näkyy, ei varsinainen linnakealue poikennut ympäröivästä verrattain yksitoikkoisen tasaisesta, tälle seudulle tyypillisestä hiekkakangasmaastosta, jossa siellä täällä oli pienehköjä, verrattain kovapohjaisia soita. ”
Kaarnajoen patteri sijaitsi siis verraten kaukana Laatokasta. Itse patterialueella olevaa puista tulenjohtotornia ei tositilanteessa kyetty käyttämään tulenjohtoon. Kaarnajoelta suoritetut meriammunnat johdettiinkin Järisevän, Ylläppään ja Taipaleenjoen suun mittausasemista.
Teuvo Rönkkönen on tarkoin selvittänyt Kaarnajoen patterin ampumatoiminnan talvisodan ajalta. Hänen mukaansa patteri ampui 316:ssa taisteluammunnassa yhteensä miltei tasan 3000 kranaattia. 6. - 10.12. välisenä aikana ammuttiin noin 1000 laukausta ja joten alettiin jo huolestua tykkien putkien ja ampumatarvikkeiden riittävyydestä. Patterin maalit olivat Taipaleen virran eteläpuolella Metsäpirtin alueella, Taipaleenvirran ylityspaikoilla sekä Terenttilän niemen alueella. Lisäksi patteri suoritti ammuntoja ilmamaaleihin. Sodan alussa yksi meriammunta suoritettiin Saunasaaren alueella oleviin kuljetusaluksiin. Kaarnajoen patteri oli myös mukana torjumassa jäitse tapahtuvia panssarivaunujen hyökkäyksiä Ylläppäänniemeen 11.2. ja Järisevän patterille 19.2.1940.
Hajaryhmitetty ja naamioitu patteri pysyi hyvin suojassa aina maaliskuun alkuun asti. Sanottiinkin, että kun Kaarnajoki ampui, niin Järisevälle kostettiin. 1.3.40 Kaarnajoen patterialueelle kohdistui kuitenkin tulimyrsky. Hajaryhmitys ja lujat linnoitteet osoittivat nyt lopullisesti merkityksensä. Lisäksi hiekkainen kangasmaasto vaimensi alueelle iskeytyvien kranaattien räjähdysvoimaa. varsinaisia tykkiasemia eivät maaliskuun alun tuli-iskut vaurioittaneet. Talvisota kulki loppuaan kohti. Kaarnajoen tykkien irrotus ja siirto taaemmas aloitettiin 11.3. Siirto muuttui rauhanteon myötä kaluston evakuoinniksi Savonlinnan alueelle.
Taipaleenjoen pohjoispuolelle lähelle entistä Kaarnajoen patteria siirrettiin jatkosodan aikana toukokuussa 1943 Saunaniemestä kaksi 152 millimetrin merikanuunaa. Patteri sai nimekseen Kaarnajoki II. Tämän patterin tykit siirrettiin vuoden 1944 toukokuussa Ääniselle. Vanhoihin talvisodan aikaisiin asemiin sijoitettiin kesäkuun lopulla kolme Haapanasta irrotettua kuuden tuuman Canet-tykkiä. Tykit ehtivät olla asemissaan vajaat kaksi viikkoa. Ne siirrettiin 8.7. mennessä Kurkijoen Kurkiniemeen.
Kaarnajoen patterin kaikki tykkiasemat ovat aivan koskemattomia ja vielä vuonna 2002 suhteellisen hyväkuntoisiakin. Pulttikehät asemien pohjilla ovat ehjät, samoin ammuskomerot. Asemien pohjilla kasvaa matalaa puustoa. Yhden tykkiaseman pohjalla on maaröykkiö. Kaikkien asemien betoniset miehistö- ja ampumatarvikesuojat ovat ehjät ja suhteellisen kuivat. Teräsovia ei Kaarnajoen asemissa ollut; puuovista ei ole mitään jäljellä.
Maastosta erottuu patterilla olleen yhden 105 millin kenttätykin kenttälinnoitettu asema. Asemassa törröttää jonkin verran lahonneita hirsiä. Patterin keskiökorsu on painunut miltei näkymättömiin. Sen sisään ei kannata yrittääkään ryömiä.
Tiilisen ampumatarvikevaraston betoninen holvikatto on puoliksi romahtanut kasaan. Varaston seinien tiilet on jossain vaiheessa purettu muuhun käyttöön. Kasarmirakennuksen kivijalka ja kuistin metallitolpat erottuvat selvästi. Patterialuetta kiertänyt piikkilanka-aita on osin jäljellä. Alueen eteläpuolella ollut hyökkäysvaunukaivanto erottuu hyvin maastossa.
Timo Pesosen kuvailemalta soiselta ja tiheää metsää kasvavalta alueella löytyy kohtuullisella etsinnällä yksi ainoa laakea, noin metrin korkea kivi. Tälle "Ponttuksen rasille" johtaa tuskin havaittava polku.

KELPPÄ

Koko Lahdenpohjan tukikohta oli sotien aikana suojattu merimiinoittein. Aikanaan myös Kelpän patteri Sorolansaaren itärannalla suojasi Lahdenpohjaan johtavaa väylää. Tässä kohdin suojaava saaristo päättyy ja Karjalan meri aukeaa. Kelppään sijoitettiin vuonna 1921 kevyt 2-tykkinen 75 mm:n patteri. Tykit tuotiin Kelppään Valamosta, Rautaveräjän patterilta. Tykkiasemien lisäksi patteriin kuului muutama rakennus ja laituri. Vuodelta 1926 olevan piirroksen mukaan patterin pääampumasuunta oli miltei suoraan itään. Ampumasektori oli täysympyrä joko molemmilla tai ainakin toisella tykillä. Tykkien kantama oli noin 9 kilometriä. Vuoden 1939 aikana Kelpän patterille rakennettiin uudet tuliasemat, miehistösuojat ja ammussuojat. Reino Arimo kuvaa kirjassaan Suomen linnoittamisen historia 1918 – 1944 Kelpän patterin tilannetta marraskuussa 1939: "Kelppä, 2/75/50-CR. Patteri hajautettu, kenttälinnoitettu, naamioitu."
Jatkosodan aikana Kelpässä oli myös kaksitykkinen kevyt patteri. Kalusto oli niin ikään 75- millinen.
Kelpänniemi on karu ja kallioinen. Puusto on pääosin palanut 1990-luvun puolivälissä. Kelpän laituri on niemen pohjoispuolella kohtuullisen suojaisessa lahdelmassa. Laiturista on jäljellä vain rautoja kalliossa ja rannan betonilaattoja. Laituri on silti merkitty vuoden 2001 käytössä olevaan elektroniseen merikarttaan. Vanha kasarmialue on noin 200 metriä laiturista etelään korkean, kohtisuoran kalliojyrkänteen suojassa. Rakennusten tiedetään olleen pystyssä vielä jatkosodan päättyessä. Nykyään alueella on vain ison kasarmin ja kahden pienemmän rakennuksen kivijalat, portaita ym. Vastaava tilanne toistuu lähes kaikilla entisillä Pohjois-Laatokan linnakkeilla. Heikkojen 1920-luvun rakennusten häviäminen ei sinänsä ole ihme. Osa puurakennuksista paloi jo sotien aikana, ja myöhemmin uudet isännät mieluusti siirsivät rakennuksia uusiin paikkoihin.
Tykkiasemat sijaitsevat itse patterialueella aivan Kelpänniemen päässä. Reino Arimon maininta tykkiasemien "hajauttamisesta" on kaunisteltu ellei peräti virheellinen. Tykkiasemien väli on nimittäin reilusti alle 100 metriä. Kaarnajoki oli ainoa ennen talvisotaa todella hajaryhmitetty patteri koko Laatokalla. Kelpän tykkiasemissa näkyy sekä 1920-luvun linnoitteita kauniine mutta vähän suojaavine sileine betonirakenteineen että vuonna 1939 rakennettuja ja jatkosodan aikana täydennettyjä linnoitteita. Osin räjäytetyt tykkiasemat, miehistösuojat ja ammussuojat ovat todella lujaa tekoa. Raskasta I-palkkia ei ole säästelty. Tykkiasemat on jossain vaiheessa sotien jälkeen räjäytetty.
Kesken jääneen ilmatorjuntajaoksen asemat ovat Kelpänniemen eteläreunassa. Louhintatyöt on tehty valmiiksi, samoin asemien kivirakenteet. Iso hiekkakasa ja muutama pitkä rautatiekisko kertovat, että asemien betonoinnin olisi pian pitänyt alkaa.
Laatokan mainio kelirikkoalus Aallokas talvehti viimeisen kerran Kelpän suojassa. Kadetti, myöhemmin komentaja Paavo Hyvönen palveli ensimmäisenä upseerina Aallokkaassa talvisodan aikana. Alus oli urakoinut tammikuun 1940 loppuun kuljetustehtävissä, suorittanut useita häirintäammuntoja Pitkärannan saaristossa ja avustanut pienempiä aluksia jäissä. Hyvösen mukaan Aallokas oli selvinnyt pienin vaurioin ilmapommituksesta Valamon Niikkanassa. Pian tämän jälkeen Aallokas siirtyi talvehtimaan Kelppää vastapäätä olevan Petäjäsaaren rantaan. Alus naamioitiin hyvin ja se saikin olla rauhassa pommituksilta sodan loppuun asti. Talvehtimispaikassaan alus myös luovutettiin neuvostoliittolaisille. Paavo Hyvönen kertoo nähneensä rakkaan aluksensa sotien jälkeen Suomenlahdella.
Viimeiset Kelpän puolustajat poistuivat patterilta viime hetkellä syyskuussa 1944. Komentajakapteeni Mauno Auvinen muistelee, että hän oli ollut luovuttamassa Valamoa neuvostojoukoille. Palatessaan veneellä kohti Lahdenpohjaa, Kelpän laiturilla viittoiltiin. Laiturilla oli kaksi suomalaista tykkimiestä. Sankarit olivat nukkuneet pois humalaansa ja jääneet siksi muiden lähdettyä kuljetuksesta. Luovuttamisen tuska lienee ollut kova näillä tuntemattomaksi jääneillä Laatokan puolustajilla. Auvinen muistelee, että hänen käskystään vielä siivottiin sotkuiseen kuntoon jäänyt kasarmi kunnolla ennen lähtöä.

KONEVITSA

LUOSTARISAAREN VAIHEITA

Konevitsan saari on noin kuusi kilometriä pitkä ja parhaimmillaan kolme kilometriä leveä. Saari on tasainen ja kasvaa mäntymetsää. Keskemmältä saarta löytyy myös lehtimetsää, peltoja ja niittyjä sekä myös suota ja tiheikköä. Luonnonkauniiseen ja vaihtelevaan Valamoon verrattuna Konevitsa on karumpi ja vähäilmeisempi.
Konevitsan luostarin perustaja on pyhittäjä Arseni Konevitsalainen, jonka kerrotaan saapuneen saarelle vuonna 1393. Luostarin ensimmäinen kukoistus päättyi 1500-luvun lopulla tulipaloon ja ruotsalaisten sotaretkiin. Käkisalmen lääni ja sen myötä Konevitsa liitettiin vajaaksi sadaksi vuodeksi Ruotsiin Stolbovan rauhassa vuonna 1617. Luostari avattiin toisen kerran itsensä Pietari Suuren toimesta vuonna 1719. Konevitsan toinen kukoistuskausi alkoi 1800-luvun alussa. Nykyinen pääkirkko valmistui vuonna 1804. Pääkirkon ympärille kasvavaa luostarikehää rakennettiin vuosikymmenien ajan. Matkailijat alkoivat kiinnostua luostarisaaresta 1840-luvulla.
Suomen itsenäistyttyä myös Konevitsan luostari liitettiin Suomen ortodoksiseen kirkkoon. Luostari eli 1930-luvulla toimeliasta elämää igumeni Mavrikin johdolla. Mm. rakennustoiminta oli vilkasta. Talvisodan aikana luostarisaarella olevia rannikkopattereita ja myös luostarin aluetta pommitettiin useita kertoja, kiivaimmin helmikuussa 1940. Neuvostojoukkojen toiminta välirauhan aikana aiheutti luostarille kuitenkin tuhoa sotaakin enemmän. Kallisarvoiset ikonit, kirkonkellot ja kirjasto jäivät nimittäin talvisodan päättyessä pääosin evakuoimatta. Jatkosodan alussa Konevitsan tultua uudelleen suomalaisten haltuun jouduttiin toteamaan, että pääosa ikoneista oli turmeltu ja kirjat viskottu hujan hajan. Jatkosodan aikana Konevitsan luostarielämä elpyi hieman. Rakennuksia ja esineistöä korjailtiin sotilaitten avustamana jonkin verran. Ilmapommituksien takia lähellä etulinjoja oleva luostari kuitenkin evakuoitiin lopullisesti kesäkuussa 1944. Kunnianarvoisa igumeeni Mavriki oli kuollut Kuopiossa helmikuussa 1944. Omasta toivomuksestaan hänet haudattiin Konevitsaan. Pyhittäjäisä Arseni Konevitsalaisen pyhäinjäännökset jäivät myös Konevitsaan. Ne löydettiin vuonna 1991, kun luostaria otettiin uudelleen kirkolliseen käyttöön. Konevitsan luostarin kuuluisin ikoni Konevitsan Jumalanäiti siirrettiin ensimmäisten evakkojen mukana pois saarelta maaliskuussa 1940. Tämä ikoni on tänä päivänä sijoitettuna Uuden Valamon luostariin Heinävedelle.
Neuvostoliitto teki Konevitsan saaresta sotilastukikohdan. Laatokan eteläosan laajat vedet mahdollistivat laivaston erilaiset kokeilut. Konevitsan pääkirkossa säilytettiin tiettävästi ampumatarvikkeita ja läheisessä Marian skiitassa merivoimien torpedoja. Itse rakennukset jätettiin pystyyn, mutta kirkolliset esineet hävitettiin ja maalaukset peitettiin maalilla. Konevitsa kärsi Valamoa enemmän neuvostoajan kokeilutoiminnasta. Saari nimittäin pysyi laivaston hallussa vuoteen 1991 saakka.
Konevitsan luostari avattiin kolmannen kerran vuonna 1991. Korjauksia ja entisöintiä on tehty mm. suomalaisvoimin epätoivoiselta näyttäneestä alusta huolimatta. Matkailijat ovat myös palanneet vuosikymmenet suljettuna olleelle saarelle. Pääkirkon alakirkko on entisöity kauniiksi. Sen sijaan yläkirkon sinänsä hyvin säilyneitä seinämaalauksia ei ole vielä rahapulan vuoksi pystytty entisöimään.

RANNIKKOTYKISTÖ JA KONEVITSAN LUOSTARI

Valamossa Suomen kaudella toimineen sotilasyhteisön ja luostarin suhteista on kirjoitettu paljon enemmän kuin Konevitsan vastaavista. Molemmissa saarissa oli kuitenkin patteriston esikunta ja kaksi rannikkopatteria. Sotilas- ja luostariyhteisön suhteissa on oletettavasti ollut samankaltaisuutta. Aivan alkuaikoina, vuodesta 1918 vuoteen 1920 suhteisiin vaikuttivat eniten Suomen sotilaspoliittinen asema, armeijan hallinnon kehittymättömyys, Laatokan puolustuksen kiivas rakentaminen sekä myös itsenäistyneen Suomen ortodoksisen kirkon ja luostarin väliset suhteet.
Suomen itsenäistyttyä Konevitsan luostarisaaresta tuli yhtäkkiä vartiolinnake poikkeustilassa olevaan rajamaahan. Ennen kuin Tarton rauhansopimus oli astunut voimaan vuonna 1920, olivat eteläinen Karjalan Kannas ja myös eteläinen Laatokka lähes sotatilassa. Venäjän vallankumoussodat ja Pohjois-Inkerin suomalaisväestön kahakointi sekä näihin liittynyt pakolaisuus näkyi myös Konevitsan alueella. Alueloukkaukset, tiedustelu ja vakoilijoiden liikkuminen puolin ja toisin olivat tavallisia.
Maamme itsenäistymiseen liittyneen vapaussodan yhteydessä luotu Suomen valkoinen armeija pyrki aluksi suhtautumaan venäjänkielisen luostarin omaisuuteen kuten mihin tahansa sotasaaliiseen. Asiaa oiottiin oikein ministeritasolla ja Konevitsan luostarilta takavarikoitu omaisuus palautettiin. Laatokan rannikkopatterien rakennustyöt ajoittuivat vuosiin 1919 – 1921. Konevitsan saarelle rakennettiin kahden patterin linnoitteet rakennuksineen. Vaikka työmaat sijaitsivat verraten kaukana itse luostarialueesta, ne merkitsivät kuljetuksina ja työvoiman liikkumisen muodossa näkyvää muutosta luostarin arkipäivään. Saaren etelä- ja pohjoisosien eristäminen sotilasalueiksi ja sotilaiden sijoittuminen myös itse luostarialueen välittömään läheisyyteen näkyi tietenkin jokapäiväisessä elämässä sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä.
Laatokan vanhat venäläiset luostarit juliaanisen ajanlaskun kannattajineen muodostivat ensin ongelman Suomen nuorelle ortodoksiselle kirkolle. Ajanlaskuerimielisyyksien lisäksi kielimuuri ja luostariveljestöjen jäsenten kansalaisuus aiheuttivat pulmia. Konevitsan luostari pysyi osin venäjänkielisinä koko Suomen kauden ajan. Osa luostarin asukkaista ei talvisotaan mennessä edelleenkään ollut Suomen kansalaisia. Vaikka Suomen ortodoksinen kirkko on tunnettu isänmaallisesta asenteestaan, oli siis olemassa koko joukko tekijöitä, jotka saattoivat aiheuttaa vierauden tunnetta rannikkotykistön ja luostarin välillä syrjäisellä Konevitsan saarella.
Suomen ulkoiset olot ja sisäinen hallinto alkoivat vakiintua 1920-luvulle tultaessa. Laatokan Rannikkotykistörykmentti 3 (RT 3) alkoi myös ankkuroitua kotiseutuunsa. Rykmentin komentajana vuodesta 1927 alkaen toiminut eversti Eino Iisakki Järvinen piti aina tärkeänä hyviä suhteita sekä Valamon että Konevitsan luostareihin. Luostarin puolelta hyviin suhteisiin vaikutti ennen kaikkea igumeni Mavriki. Hän oli ollut Konevitsan luostarissa jo vuodesta 1910 alkaen, Vuodesta 1927 hän oli taloudenhoitajana ja igumeenina vuodesta 1930 alkaen. Mavrikin ansiona pidetään mm. Konevitsan kansakoulun perustamista. Kantahenkilökunnan lapset muodostivat valtaosan kansakoulun oppilaista.
Konevitsan varuskunnan jokapäiväinen elämä vaikutti jossain määrin myös luostarin arkeen. Säännöllinen yhdysliikenne sekä saaren ja Sortanlahden väliset materiaalikuljetukset hyödyttivät myös luostaria. Luostari sai varoja myymällä puolustusvoimille polttopuita ja maitoa sekä lisäksi vuokratuloja, joita maksettiin kivihotellista ja muutamasta asuinkiinteistöstä. Rannikkotykistön henkilökunta lapsineen toi yhteisöön elämää. Patteriston esikunta toimi myös tietynlaisena ikkunana kehittyvään ulkomaailmaan. Vaikka Konevitsassa ei armeijallakaan ollut sähköä, oli esikunnassa radioita, sanomalehtiä ja muita kehittyvän maailman hyödykkeitä.
Talvisodan alla perustetun Kannaksen Lohkon, johon siis myös Konevitsan linnake kuului, esikunta siirtyi Sortanlahteen. Saarelle jäivät kuitenkin rannikkopatterit ja muita linnakkeen joukkoja. Puolustusvoimat tarjosi ennen kaikkea turvaa melko raskaasti pommitetulle Konevitsan luostarille. Hotellin kellarikerrosta käytettiin pommisuojana. Evakuointi käskettiin 12.3.40, päivää ennen talvisodan päättymistä. Sotilaat auttoivat kiireisessä evakuoinnissa ja tämän vuoksi edes osa kallisarvoisista taide-esineistä saatiin turvaan. Joidenkin sotilaiden kerrotaan tosin juoneen saareen jääneet kirkkoviinit.
Jatkosodan aikana Konevitsan luostarissa oli vain muutama luostariveli. Igumeni Mavriki vain kävi saarella. Linnakkeen henkilöstö antoi kunnostusta suorittaville luostariveljille näiden tarvitsemaa tukea. Viimeiset luostarin asukkaat määrättiin lisääntyvän uhan takia poistumaan saarelta kesäkuussa 1944.
Konevitsan luostarin ja puolustusvoimien suhteita on käsitelty vain aivan muutamassa julkaisussa. Konevitsan pitkäaikainen asukas Andrei Peskoff on sanellut muistelmansa nimellä Konevitsan Antti. Muistelmat on painettu vuonna 1985 pieneksi kirjaseksi, jonka on toimittanut Heidi Vaalisto. Miellyttävästi kerrottuja ja toimitettuja muistelmia on lainattu useissa muissa julkaisuissa. Uuden Valamon luostarin varajohtaja, nykyään arkkimandriitta Arseni (Jorma Heikkinen) on käsitellyt Konevitsan luostarin ja siellä toimineen patteriston suhteita mm. vuonna 1993 ilmestyneessä teoksessaan Konevitsan luostari. Kirjailija Mauri Vanhanen kuvaa värikkäästi Konevitsassa annetun sotilaskoulutuksen arkipäivää sekä sotilas- ja siviiliyhteisön vuorovaikutusta historiallisessa romaanissaan Konevitsan kellot.

PATTERISTON ESIKUNTA TOIMI ARVOKKAASSA YMPÄRISTÖSSÄ

Valkoiset suojeluskuntalaiset ottivat Konevitsan haltuunsa heti vapaussodan alettua tammikuussa 1918. Saarelta järjestettiin partiointi jäitse mantereelle. Konevitsan saari oli heti ensimmäisten puolustusryhmitysten ajoista alkaen pienen joukkoyksikön esikunnan sijoituspaikka. Vuodesta 1919 RT 3:n I Patteristoon kuului Konevitsan eteläinen ja pohjoinen patteri, Taipaleen (Järisevän) patteri sekä Mustaniemen patteri. Vuodesta 1928 I Patteristoon kuului Taipaleen patteri, Konevitsan eteläpään kaksi patteria, Konevitsan pohjoispatteri sekä Vahtiniemen, Heinäsenmaan, Murikan, Kivisalmen ja Mustaniemen patterit. Joukkoyksikkö ei siis ollut mikään pieni.
I Patteriston esikunta sijoittui luostarilta vuokrattuun kivihotelliin. Tämä aivan luostarikehän lähellä sijaitseva ylväs rakennus oli valmistunut 1860-luvulla. Patteriston esikunta sijoittui rakennuksen pohjakerrokseen, samoin myös sotilaskoti. Kaksi- osin kolmikerroksisen rakennuksen ylempiä kerroksia käytettiin henkilökunnan asuntoina.
Laatokan joukkojen ensimmäinen nimi oli Laatokan Puolustus. Siihen kuului myös Konevitsan alueen heiveröinen Sortanlahden operaatiotukikohta. Koko Laatokan joukko-osaston nimeksi vahvistettiin lokakuussa 1918 III Rannikkotykistöpataljoona. Tämä jaettiin viiteen komppaniaan, joista 1. Tykistökomppania toimi Konevitsan alueella. Tykistökomppanioiden nimet muutettiin huhtikuussa 1919 patteristoiksi ja koko joukon nimi toukokuussa rannikkotykistörykmentiksi.
Sortanlahden operaatiotukikohdan päällikkönä mainitaan kesäkuusta syyskuuhun 1918 olleen luutnantti Frank. Marraskuusta 1918 alkaen 1. Tykistökomppanian päällikköinä mainitaan jääkärivänrikki Trontti ja kapteeni J Savola. I Patteriston ensimmäisenä komentajana mainitaan kapteeni Hellman. Vielä kesällä 1919 hän oli myös patteristonsa esikunnan ainoa upseeri.
Monia sijaisia mainitsematta Hellmanin jälkeen Konevitsan patteriston vakinaisina komentajina toimivat vuosien varrella mm. kapteeni Eino Kuusela, kapteeni Aarne Lehti ja kapteeni Norman Simonen. Majuri Johan Rikama oli komentajana vuodesta 1935 aina lokakuuhun 1939 asti. YH:n alkaessa siirryttiin sodan ajan kokoonpanoon ja rauhanaikaisen I Patteriston ydinalueesta muodostettiin Kannaksen Lohko, joka alistettiin III AK:lle. Patteriston vastuualueen pohjoisosat Heinäsenmaata myöten muodostivat puolestaan Laatokan Meripuolustuksen johdossa olevan Kurkijoen Lohkon.
Neuvostojoukot poistuivat ilman varsinaisia taisteluita Konevitsan saarelta syyskuun 1941 lopulla. Ilmeisesti joukkojen tarkoituksena oli – kuten Valamossakin - tuhota tai vaurioittaa entinen patteriston esikuntana toiminut kivihotelli. Tähän viittaa se, että rakennuksesta löydettiin runsaasti räjähdysainetta ja myös räjähtämättömäksi jäänyt lataus. Rakennus säilyi kuitenkin ehjänä.
I Patteriston esikuntarakennuksena toiminut kivihotelli seisoo nykyään ulkoisesti miltei ehjänä ja komean ryhtinsä säilyttäneenä. Sisäosiltaan rakennus on myös ehjä rungoltaan. Sähköistys, vesijohdot ja lämmitys sen sijaan on säilytetty vain osassa suurta rakennusta. Kivihotellissa toimii vaatimaton kahvila ja matkamuistomyymälä. Asuinhuoneita käytetään pyhiinvaeltajien ja luostarin vieraiden majoittamiseen lämpimänä vuodenaikana.

KONEVITSAN ETELÄPATTERI

Luostarisaaren eteläkärjessä oli kaksi patteria, kevyt ja raskas. Kevyen kaksitykkisen 75 mm:n patterin tykit asensi paikoilleen ruotsalainen tykkimestariryhmä kesäkuussa 1918. Tykeillä suoritettiin myös onnistunut koeammunta.
Kapteeni Väinö Svanström oli tullut III Rannikkotykistöpataljoonan komentajaksi maaliskuussa 1919. Kesäkuussa hän suoritti Rannikkotykistörykmentti 3:n nimiseksi muuttuneessa joukossaan perusteellisen tarkastusmatkan. Sen perusteella syntyi huolellinen rannikkotykistön päällikölle osoitettu raportti. Konevitsan eteläpatterista Svanström raportoi: ”Konevitsan patteri n:o 9 saman saaren eteläniemellä, varustettu kahdella 75 m/m laivatykillä, puolustaa itse saarta sekä ranta-aluetta Sortanlahden ja Konevitsan välillä. Patteri on heikonpuoleisesti rakennettu, kuitenkin on patteri omin voimin rakentanut maa-rintasuojuksia hirsivahvikkeineen. Patterin vieressä on vahtitupa, jossa miehistö voi oleskella, mutta itse kasarmi sijaitsee 2½ km patterista. Puhelinjohto löytyy patterin ja patteriston välillä. Patterin vieressä on tähystysasema korkeassa puussa; patteri on taistelukuntoinen.”

Kevyt kaksitykkinen patteri sijaitsi Konevitsan saaren kaakkoisimmassa nimessä. Niemestä esiintyy kartoissa sekä nimi Kiviluoto että Kivisaari. Raskas, vuonna 1919 rakennettu patteri sijaitsi toisella niemekkeellä noin 300 metriä kevyestä patterista itään. Sekä raskaan että kevyen patterin perussuunta oli suurin piirtein eteläkaakko. Niemien päihin sijoitettujen patterien ampumasektorit olivat verraten laajat. Katvetta kummallakin patterilla oli varsinaisesti vain takamaasto eli Konevitsan saaren suunta.
Ennen 1930-lukua oli tavallista, että rannikkopatterilla oli takakatveita. Vaikka kiinteitä rannikkotykkejä saattoikin suunnata 360 astetta eli täysympyrän, oli patterien perussuunnan vastakkaisella puolella usein metsää, kallioita tai rakennuksia. Patterilla oleva tähystysasema oli tavallisesti myös rakennettu siten, sieltä saattoi johtaa tulta vain edessä avautuvalle merialueelle. Venäläisiltä perityt Canet-tykit olivat alun perin sellaisia, että maksimikorotus oli noin 30 astetta, mikä tietenkin synnytti laajat katveet, ellei tykkiä sijoitettu saaren korkeimmalle kohdalle, kuten esimerkiksi Mökerikössä tehtiin. Canet-tykkien joustolaitteet käännettiin tykin yläpuolelle 1930-luvun alkupuolella. Näin tykinputkea voitiin suunnata pystysuunnassa lähelle 45 astetta. Kantama lisääntyi ja myös maastoesteiden merkitys väheni. Kuuden tuuman pattereiden kyky nimenomaan maa-ammuntoihin lisääntyi oleellisesti.
Konevitsan Eteläpatterin alue pakkolunastettiin luostarilta heti 1920-luvun alussa. Itse patterialueelta noin 800 metriä pohjoiseen sijaitsi Konevitsan varuskunnan ampumarata. Eteläpatterin alue olikin Konevitsan varsinainen koulutusalue. Se oli erotettu muusta saaresta aidalla. Eteläpatterilla toimi vuoteen 1928 asti korpraalikoulun nimellä RT 3:n aliupseerikoulu.
Konevitsan Eteläpatterin alueelle pääsee helposti kävelemällä kauniin mäntyjä kasvavan hiekkarannan suuntaista tietä noin kaksi kilometriä. Vanha patterialue alkaa heti Marian skiitan jälkeen. Itse skiitta on ollut neuvostoaikana torpedovarastona ja siihen on tämän vuoksi tehty pahannäköisiä muutostöitä. Skiitan korjaukset ovat jo kuitenkin käynnissä. Viereinen, aikanaan puolustusvoimien asuntokäytössä ollut tiilirakennus on pystyssä, mutta tyhjillään ja huonossa kunnossa. Vanhan kivääriampumaradan miltei umpeen metsittyneen linjan löytää läheisestä tiheiköstä.
Ensimmäisenä huomio kiinnittyy itse Eteläpatterin alueella hujan hajan olevan metalliromun runsauteen. Huomio kiinnittyy myös lukuisiin kaasutorpedon moottoreilta näyttäviin jäänteisiin. Kasarmialue sijaitsi Suomen kaudella patterialueista hieman pohjoiseen. Itse puukasarmista löytyy pusikkojen peittämät kivijalat. Sen sijaan upseerirakennus on yllättäen pystyssä! Kyseessä lieneekin koko Laatokan rannikkopuolustuksen ainoa jäljellä oleva 1920-luvun alun puurakennuskantaa edustava rakennus. Kunniakkaita päiviä ja sotilaiden perheonnea nähnyt rakennus on tyhjillään.
Läntisemmässä niemessä sijainneen kevyen patterin rakenteita ei luotettavasti löydä hakemallakaan. Alueen soramaastoon on uusien isäntien aikana tehty lukuisia suurehkoja kaivantoja ja kevyet tykkiasemat ovat todennäköisesti menneet muodottomiksi niiden myötä. Ainoa selvästi havaittava jäänne patterista on pensaikon keskeltä löytyvä vanha kaapelikoppi.
Raskas patteri sijaitsi itäisemmässä niemessä. Alueelle johtaa hyvä, kovapintainen tie. Itse patterialue niemen korkeimmalla kohdalla on nykyään hämmentävä näky. Paikkaa ei ensi katsomalta millään erota vanhaksi suomalaiseksi kuuden tuuman rannikkopatterin alueeksi. Patterimäki on rakennettu täyteen neuvostoajan koetoimintaan tarkoitettuja tiilirakennuksia. Myös itse tykkiasemat kasematteineen on muutettu koetoimintaan sopiviksi. Vanha luja suomalainen linnoite on kuitenkin kaikkien alueelta nykyäänkin löytyvien rakenteiden runkona. Molemmat tykkien pyöröasemat löytyvät helposti. Tykkien pulttikehiä sen sijaan ei löydy, koska asemien pohjille on asennettu suuria rakettimoottorien mittauksiin tarkoitettuja laitteita. Entisiä miehistö- ja ampumatarvikesuojia on käytetty muuhun tarkoitukseen. Osa niiden suomalaisvalmisteisista rautaovista on edelleen paikallaan.

KONEVITSAN POHJOISPATTERI

Konevitsan pohjoispäähän oli kesän 1918 suunnitelmien mukaan tarkoitus rakentaa kevyt patteri. Patterilla suoritettiin linnoitustöitä ja se sai numeronkin. Kevyet tykit jäivät kuitenkin lopulta asentamatta, koska vuonna 1919 päädyttiin raskaaseen kalustoon. Laatokan Puolustuksen komentaja kapteeniluutnantti Yrjö Roos raportoi syyskuussa 1918 Konevitsan pohjoiskärjen patterista numero 8 näin: ”Patterin rakentamista ei ole vielä aloitettu, mutta 1 kpl 75 m/m Patteritykkiä on valmis lähetettäväksi. Ainekset, puutavaraa tykinalustoja varten lukuunottamatta, ovat paikalla. Asuntoja on, mutta täytyy ne siirtää etäämmäksi patterista. Ainekset rakennusten sisustamista varten ovat paikalla. Sementti rintavarustuksia varten on myös paikalla.” Uusi komentaja Väinö Svanström puolestaan raportoi asiasta kesäkuussa 1919: ” Konevitsan patteri n:o 8 saaren koillisella niemellä on jo osaksi rakennettu, mutta täytyy työ loppuun suorittaa ja varustaa 2:della 75 m/m laivatykillä - -. Tämä patteri yhdessä patterin n:o 9 kanssa suojaa Konevitsan sekä Sortanlahden tärkeän sataman.”
Raporttien valossa lievästi vetämättömältä näyttävä kevyen patterin varustelutyö jäi lopulta sikseen. Konevitsan varsinaiseksi pohjoispatteriksi tuli kaksitykkinen 6 tuuman Canet-patteri. Sen tykit kuljetettiin paikalle myöhäissyksyllä 1919. Patteri saatiin ampumakuntoon seuraavan vuoden keväällä. Pohjoispatterin ampuma-ala oli kunnioitettavan laaja etenkin, kun otetaan huomioon, että tykit oli sijoitettu venäläisittäin suoraan rintamaan aivan lähelle toisiaan. Pohjoispatterin perussuunta oli koillinen. Takasektoria yli luostarisaaren ei ollut.
1930-luvun suomalaisessa topografikartoissa Konevitsan eteläpatterien alueen nimeksi on kirjoitettu Eteläinen. Pohjoispatterin alueen nimi puolestaan on Pohjoinen. Laakea, männikköä kasvavaKonevitsan saari ei muutenkaan näytä nimien antajia suuremmin innoittaneen.]
Nykyään Konevitsan Pohjoispatterille pääsee mainiosti joko kulkemalla luostarilta noin viiden kilometrin matkan saaren länsirantaa seurailevaa hyväkuntoista tietä. Tie kulkee läpi kauniin mäntymetsän ohi mielenkiintoisen Hevoskiven. Veneellä tulija puolestaan voi rantautua suoraan saaren pohjoisrannalla olevaan kauniiseen luonnonsatamaan. Entisellä Pohjoispatterin alueella toimii luostarilta vuokratulla alueella edelleenkin Moskovan Tiedeakatemian vaatimaton tutkimusasema. Alueella on myös runsaasti materiaalia muistuttamassa aikaisemmasta sotilaallisesta tutkimustoiminnasta. Mitään kulkurajoituksia ei alueelle kuitenkaan enää ole.
Vanhan patterialueen rakennuksista ei ole jäljellä ainuttakaan. Kasarmin jykevä kivijalka löytyy aivan patterille johtavan tien vierestä. Alueella on muutama datsa. Osa entisen kasarmin kivijalasta on hyödynnetty yhtä datsaa rakennettaessa. Itse raskaan patterin tykkiasemat löytyvät pusikkojen keskeltä läheltä rantaa. Noin 50 metrin päässä toistaan sijaitsevat asemat ampumatarvikekomeroineen ovat ehjiä. Tykkien betoniset peruskartiot ovat paikoillaan. Toisen kartion päälle on asetettu suuri vinssi – ilmeisesti uusien isäntien tarpeisiin. Toisen peruskartion päälle on rakennettu vahva ristikkolavetti. Kyseessä lienee suomalaisten tekemä jatkosodan aikainen rakennelma kevyttä kiinteätä rannikkotykkiä varten. Konevitsan pohjoispäässä oli jatkosodan aikana kevyt rannikkopatteri.
Pohjoispatterin linnoitteisiin liittyy kaksi aivan ainutlaatuista piirrettä. Ensimmäinen on se, että täällä miehistösuojat olivat erillään itse tykkiasemista. Muista kuuden tuuman pattereista tuttua kasemattikäytävien verkkoa ei Konevitsan Pohjoispatterilla siis ole. Miehistösuojaan liittyen erikoista on myös se, että se on täydellisesti räjäytetty. Jäljellä vain suuri monttu sinne tänne törröttävine teräsbetonirautoineen. Asia saattaa selittyä sillä, että neuvostopioneerit ovat harjoitelleet räjäytyksiä alueella.
Miehistösuojan räjäyttämisestä huolimatta itse tykkiasemat ovat koskemattomia. Tämä onnekas tosiasia on jättänyt jälkipolvien ihailtavaksi kohteen, jollaista ei enää juuri missään muualla näe. Kuuden tuuman tykkiasemat linnoitettiin 1920-luvulla niin, että itse tykin ympärille tehtiin kolmelle sivulle matala, takaa avoin reunus. Sinänsä lujasti tehtynäkin tällainen linnoite tarjosi tykkimiehistölle mitättömän suojan. Rakennetta kutsuttiinkin lammastarhaksi. Nämä linnoittamisen kukkaset korjattiin usein paikoin paremmiksi vuoden 1939 aikana tapahtuneissa linnoitustöissä tai viimeistään jatkosodan aikana. Koska Konevitsan raskas patteri jäi historiaan talvisodan myötä, jäivät myös asemat, pieniä jatkosodan aikana tehtyjä muutoksia lukuun ottamatta ennalleen.

KURKIJOKI

Lahdenpohjan – Kurkijoen alue on Laatokan länsirannan kauneinta seutua. Kurkijoki liittyy jo esihistorialliseen rannikkopuolustukseen. Lopotin ja Hämeenlahden linnavuoret kertovat varhaisesta suomalaisesta asutuksesta. Kurki-säätiön puheenjohtajan Eino Vepsän mukaan Kurkijoen nimi löytyy ensimmäisen kerran aikakirjoista vuonna 1396, jolloin ruotsalaiset sotareissullaan polttivat Kurkijoen kirkon ja sen ympäristössä olleet kymmenen taloa. Paljon myöhemmin rakennetun kauniin puukirkon puolestaan polttivat venäläiset vuonna 1991. Itse Kurkijoen keskusta on pitkän Laatokan lahden perukassa. Syvän lahden takia Kurkijoki on ollut myös tärkeä satama. Suhteellisen syvälläkin uivat alukset ovat päässeet aivan keskustataajaman tuntumaan. Nykyisen Kurkijoen asutuskeskuksen suomalainen rakennuskanta on hyvin säilynyt. Nykyisessä Kurkijoessa asuu noin 1000 ihmistä. Paikka kuuluu vielä Karjalan Tasavaltaan ja on siksi säilyttänyt suomenkielisen nimensä.
Entiseen Kurkijoen kuntaan kuului myös kaukana Laatokan ulapalla olevia saaria. Rannikkopuolustuksen historian kannalta erityisen mainittavia ovat Rahmansaari ja Heinäsenmaa. Rahmansaaresta käytiin kiivas taistelu 7. –10.9.1941. Heinäsenmaa puolestaan on Laatokan rannikkopuolustuksen vanhimpiin kuuluva linnake. Tämä aikanaan myös luostarikäytössä ollut saari varustettiin jo loppukesällä 1918. Sotien jälkeen Heinäsenmaa on ollut neuvostolaivaston koealueena. Tämän takia tämä nykyään asumaton, lähes luonnostilassa oleva saari on osin huonossa kunnossa. Vanhat, suomalaisten rakentamat linnoitteet ovat kyllä säilyneet hyvin. Erityinen muisto Suomen kauden linnoitteista ovat erittäin hyvin tehdyt ja kauniit lähipuolustusasemat, joita löytyy etenkin saaren etelä- ja länsiosasta.
Ulapalla olevien saarien lisäksi Kurkijoki liittyy rannikkotykistön historiaan mantereen lähellä sijainneiden patterien ansiosta. 1920-luvun suunnitelmissa ehdotettiin patterin rakentamista Kurkijoen väylän suulle Marjasaareen. Toisessa suunnitelmassa paikaksi ehdotettiin Kurkijoen Heposaarenniemeä. Nämä molemmat suunnitelmat jäivät kuitenkin sikseen. Sodan uhan kasvaessa kesällä 1939 varustettiin Kurkiniemeen kahden kevyen tykin perustat sellaiseen kohtaan, jossa aava ulappa päättyy ja sokkeloinen saaristo alkaa. Tämä aivan Kurkiniemen päässä sijainnut tykki- ja konekivääripesäke muodosti yhdessä Raikkuun jäykkälavettisen kuuden tuuman patterin kanssa Kurkijoen linnakkeen. Raikkuun patterialue sijaitsi Kurkijoelle johtavan väylän varressa noin kuuden kilometrin päässä Kurkijoen keskustasta. Kotipitäjän suojeluskuntalaisilla ja reserviläisillä miehitetty patteri kuului Kurkijoen Lohkoon. Pitäjän nimi oli lainattu lohkon nimeksi, vaikka osa Kurkijoen Lohkon vastuualueesta ei kuulunut samannimisen pitäjän alueeseen ja puolestaan osa Kurkijoen pitäjän rannikosta ei kuulunut Kurkijoen lohkoon. Talvisodassa Kurkijoen Lohkon vastuualue ulottui Käkisalmen eteläpuolelta suurin piirtein Rahmansaaren tasalle. Lohkon esikunta oli Vahtiniemessä. Lohkon päällikkönä oli kapteeni Martti Vanhatalo.
Kurki-säätiön vuonna 1977 julkaisemassa kirjassa Kurkijoki sodasta evakkoon on hyvin yksityiskohtainen ja taidolla tehty kuvaus alueen puolustusjärjestelyistä ja sotatapahtumista sekä talvi- että jatkosodan ajoilta. Kirjoittaja, tohtori Rainar Hakulinen on teoksessaan kuvannut samalla erinomaisesti myös koko pohjoisen Laatokan rannikkopuolustuksen tapahtumia.
Jatkosodan alkupuolella suomalaiset valtasivat Kurkijoen rikkonaisen rannikkoalueen elokuun 1941 puoleen väliin mennessä. Kurkiniemeen sijoitettiin kaksitykkinen 57 millimetrin Nordenfeld-patteri. Tämä patteri suoritti Rautalahden motin purkamiseen ja Rahmansaaren valtaukseen liittyen elo – syyskuun aikana useita meriammuntoja edustalla olevalle merialueelle. Tämä Kurkiniemen patteri purettiin tammikuussa 1942. Kolmannen tulemisensa Kurkiniemen patteri sai jatkosodan loppuvaiheessa 8.7.1944, jolloin Kurkiniemeen siirrettiin Kaarnajoen patterilta kolme kuuden tuuman Canet-tykkejä.

KÄKISALMI

Käkisalmi on Karjalan vanhimpia kaupunkeja. Se syntyi jo 1200-luvun lopulla, kun Korelan linna rakennettiin Vuoksen koskien keskelle. Käkisalmen vanha linna on kaupungin tärkein nähtävyys vielä tänäänkin. Linna ja kaupunki ovat vaihtaneet useita kertoja omistajaa Ruotsin ja Venäjän välisissä sodissa. Vanhan linnan pohjoispuolella on 1700-luvulla rakennettu Uusi Linna. Menetettyään sotilaallisen merkityksensä tämän uuden linnan majoitusrakennukset muutettiin ensin vankilaksi, sitten hullujenhuoneeksi ja lopulta kasarmiksi. Suomen kaudella tälle kauniille kasarmille oli sijoitettuna ensin Viipurin Rykmentin osia ja myöhemmin Savon Jääkärirykmentti.
Rannikkotykistörykmentti 3:lla oli läheiset yhteydet sekä Viipurin Rykmenttiin että Savon Jääkärirykmenttiin. Kaikilla kolmella joukko-osastolla oli ryhmitystä osin samoilla paikkakunnilla: Viipurin Rykmentti ja RT 3:n Merikomppania toimivat molemmat Jaakkimassa, Savon Jääkärirykmentin Käkisalmen varuskunta taas oli lähellä Vahtiniemeä ja Konevitsaa. Mauri Vanhasen mukaan Käkisalmesta Konevitsaan tansseihin tulleet jalkaväen sotilaat pärjäsivät hyvin tyttöjen hakemisessa soveltaessaan jalkaväkimäistä rynnäkkötaktiikkaa.
Käkisalmi oli Suomen kaudella tärkeä puunjalostuskeskus. Neuvostoaikana tätä Laatokkaa pahasti saastuttanutta tehdasta käytettiin aina 1980-luvun lopulle asti. Tehtaan sulkemisen ansiosta Käkisalmen edustan vesistö on puhdistunut hyvin.
Itse Käkisalmen kantakaupungissa ei ollut paljoa RT 3:n vakinaista ryhmitystä. Joitakin huollon osia kuten I Patteriston sairaala sijaitsi kuitenkin siellä. Murikan ja Vahtiniemen patterit pohjoisessa ja Mustaniemen patteri etelässä olivat lähellä Käkisalmea. Murikka ja Mustaniemi olivat tosin hiljaisia vartiolinnakkeita, mutta Vahtiniemi sen sijaan oli suurehko koulutuskeskus, jonka vahvuus rauhankin vuosina oli yli 200 henkilöä. Käkisalmen kaupunki liikenneristeyksenä ja palveluiden tarjoajana oli rykmentille tärkeä. Eräänä esimerkkinä Käkisalmen tarjoamista palveluista oli kelloseppä Niilo Pettisen kultasepänliike. Sieltä nimittäin tilattiin lahjakäyttöön tarkoitetut hopeiset rannekkeet. Yksi tällainen ranneke on myös Saaristomeren Meripuolustusalueen hallussa ja sijoitettuna Gyltössä olevaan perinnehuoneeseen.
Talvisodan pommitukset tuhosivat osan Käkisalmesta. Neuvostojoukot täydensivät tuhoa elokuun lopulla 1941 ennen vetäytymistään kaupungista. Jatkosodan aikana Laatokan Rannikkoprikaati ja osin muutkin joukot, myös väliin saksalaiset käyttivät Käkisalmea tukeutumisalueena. 11. Rannikkoprikaatin esikunta ja kokoonpanojen muuttuessa RTR 3/LaatRPr:n esikunta ja tukiyksiköt toimivat Käkisalmessa. Esikunta oli sijoittunut kasarmialueelle entiseen Savon Jääkärirykmentin esikuntarakennukseen.
Nykyinen Käkisalmi on venäjänkieliseltä nimeltään Priozjorsk. Jatkosodan alussa miltei täydellisti palaneessa kaupungissa on niukasti jäljellä Suomen aikaisia rakennuksia. Muutama kivitalo on kuitenkin säilynyt. Käkisalmen vanha linna, joka sijaitsee muinaisen Korelan linnan paikalla, on hyvin säilynyt. Linna on kauniisti entisöity ja sen ympäristö hyvin hoidettu. Käkisalmen linnan alue on Suomen heimojen vanhimpia, jo muinaisuuden mystiseen hämärään verhoutuneita paikkoja. Samantapainen kuin esimerkiksi Liedon Vanhalinna tai Hämeen Rapola. Karjalan pitäjäseurat kokoontuvat nykyään vuosittain Käkisalmen linnan alueella.

LAHDENPOHJA

Lahdenpohjan – Kurkijoen alue kuuluu Laatokan kauneimpiin. Nykyisessäkin Lahdenpohjassa vanhan suomalaisen kauppalan tunnelma on säilynyt hyvin. Lahdenpohjan pieni puutalokauppala sijaitsi Jaakkiman maalaiskunnan keskellä. Laatokan suojaisimpaan satamaan valmistui rautatie vuonna 1912. Suomen kaudella Lahdenpohjassa oli puuteollisuutta ja iso varuskunta. Kauppalan ympäristön maatalous tuotti suuren osan varuskunnan tarvitsemista elintarvikkeista. Tämän vuoksi Jaakkiman maatalous oli elinvoimaista. Kunnan asukaslukukin oli yli 10 000.
Jalkaväkikoulutusta antava Viipurin Rykmentti oli Lahdenpohjan varuskunnan suurin joukko-osasto. Nimestään ja pitkästä iästään (perustamisvuosi 1626) huolimatta Wiipurin Rykmentti ei koskaan toiminut nimikkokaupungissaan, monilla muilla paikkakunnilla kylläkin. Viipurin Rykmentin osia siirrettiin Haminasta Lahdenpohjan pohjoispuolelle, Huuhanmäkeen valmistuvalle nykyaikaiselle kasarmialueelle vuodesta 1933 alkaen. Huuhanmäki sijaitsee noin neljä kilometriä Lahdenpohjan keskustasta pohjoiseen. Tämä varuskunta-alue on tullut tunnetuksi Rykmentin murheenkryyni-elokuvan kuvauspaikkana. Huuhanmäki oli jo talvisodan aikana Laatokan rannikkojoukkojen koulutuskeskuksena. Jatkosodassa siellä toimi myös Laatokan Rannikkoprikaatin esikunta ja tukiyksiköitä.
Lahdenpohjaan alkoi tulla rannikkopuolustusjoukkoja vuodesta 1932 alkaen, jolloin RT 3:n Merikomppania siirrettiin Sortavalasta Rauhalan kasarmialueelle. Rauhala sijaitsee Lahdenpohjan satamasta pohjoiseen vajaan kilometrin. Kartanon alueet oli vuonna 1930 ostettu puolustusvoimille ja alueelle rakennettiin kolmikerroksinen tiilikasarmi. Merikomppanian lisäksi Rauhalassa toimi rannikkorykmentin varastoja ja huoltoa. Lokakuusta 1939 eli YH:sta alkaen Laatokan Meripuolustuksen esikunta ja tukiyksiköt sijoitettiin Rauhalan alueelle. Laatokan laivasto-osasto tukeutui myös Rauhalaan sekä itse kauppalan alueelle sataman kupeessa. Satamasta vajaa puoli kilometriä sisämaahan päin olevalla mäellä oli Rantalan varikoksi kutsuttu varastoalue. Jo aikaisemmin, vuonna 1926, oli rykmentin merimiinavarikko siirretty Lahdenpohjan ulkopuolella olevalle Oiton saarelle.
Lahdenpohja oli Laatokan puolustuksen kannalta tärkeä tukikohta. Rannikkotykistön yhteysalusliikenne Valamoon ja muihin Pohjois-Laatokan linnakesaarille hoidettiin 1930-luvulta alkaen pääosin Lahdenpohjasta. Myös piskuinen mutta urhea Laatokan Meripuolustuksen Laivasto-osasto tukeutui sotien aikana pääosin Lahdenpohjan alueelle. Laivasto-osaston komentajana oli molemmissa sodissa komentajakapteeni Eino Koponen. Myös saksalaisia ja italialaisia nähtiin Laatokalla kesällä 1942. Saksalaisilla oli Laatokalla 21 taistelulauttaa ja italialaisilla neljä moottoritorpedovenettä. Kaksi taistelulauttaa ja moottoritorpedoveneet jäivät suomalaisten käyttöön vieraitten lähdettyä. Näkyvänä seurauksena saksalaisten ja italialaisten aktiivisuudesta oli ainakin, että Neuvostoliiton ilmavoimat pommitti Lahdenpohjaa vuoden 1942 aikana useita kertoja.
Tämän päivän matkustajalle Lahdenpohja on miellyttävä muisto 1930-luvun kauppalaidyllistä. Huuhanmäen kasarmialue ja ainakin jossain määrin myös Rauhalan alue ovat edelleen sotilaskäytössä ja matkailijoilta suljettuja. Rauhalassa oleva Merikomppanian kasarmi näyttää ulkopuolelta katsottuna kohtuullisen hyväkuntoiselta mutta tyhjältä. Vanha esikuntarakennus ja upseerikerho näyttävät myös olevan pystyssä.
Nykyinen Lahdenpohja on suuri asutuskeskus, jossa on 10 000 asukasta. Suuri osa heistä saa elantonsa vanerikombinaatista, joka toimii Laatokan rannalla entisen suomalaisen Laatokan Puu Oy:n tiloissa. Lahdenpohjan ydinkeskustan molemmilla puolilla sijaitsevat suuret kerrostaloalueet. Kaupungin nähtävyyksiin kuuluu vanha puutalokeskus sekä tulipalon tuhoaman Jaakkiman kirkon vaikuttavat rauniot. Vaikka Lahdenpohja kuuluu Karjalan Tasavaltaan, suomenkielistä väestöä on nykyään melko vähän.

MANTSINSAARI

Suuret ja paljon taisteluita kokeneet Mantsinsaari ja Lunkulansaari sijaitsevat Laatokan koilliskulmassa aivan mantereen läheisyydessä. Noin 15 kilometriä pitkät saaret muodostavat yhdessä Uuksalon pitkän niemen kanssa omaleimaisen alueen, joka on yhtä paljon mannerta kuin saaristoa. Maantie kulki Salmin kirkonkylästä aivan mantereessa kiinni olevaan Lunkulansaareen. Lunkulansaaresta Mantsinsaareen taas päästiin kapulalossilla. Molemmissa saarissa asui satoja perheitä suurissa kylissä. Mantsinsaaressa tiedetään asuneen 800 ihmistä ja siellä toimi neljä koulua. Asukkaat saivat elantonsa maanviljelyksestä, kalastuksesta ja karjanhoidosta. Saaret kuuluivat Salmin pitäjään. Rajakarjalainen väestö oli pääosin ortodokseja. Yhteydet Valamon luostariin "pyhissäkäynteineen" olivat vuosisataisia. Tämän päivän Mantsinsaari on lähes asumaton. Lunkulansaaressa on neuvostoaikana toiminut kalastusprikaati ja saaressa on edelleen jonkin verran asutusta. Lossi ei enää toimi.
Rannikkopattereita on Mantsinsaarella eri aikoina ollut kolmessa eri paikassa. Valamon Saariaseman nimellä lyhyen aikaa toimineeseen yksikköön kuuluivat Patteri numero 6 eli Mantsinsaari läntinen (Peiponen) sekä Patteri numero 7 eli Mantsinsaari eteläinen (Heinäluoto). Peiposen suuri kylä sijaitsi Mantsinsaaren länsirannalla. Mantsinsaarelaisten enemmistö oli sukunimeltään Peiposia. Heinäluoto puolestaan on pieni majakkasaari aivan Mansinsaaren eteläpuolella.
Yleisesikuntaeverstiluutnantti Arvi Koljonen muistelee vuonna 1936 laatimassaan esitelmäsarjassa, että Peiposen ja Heinäluodon pattereille asetettiin vartiomiehitys kesäkuun lopulla vuonna 1918. Heinäluotoon sijoitettiin heti kesällä kaksi 75 mm:n laivatykkiä ja niitä varten 120 kappaletta ampumatarvikkeita. Peiposen patterin 75 mm:n tykit jätettiin talveksi lumen alle ja asennettiin paikoilleen vasta seuraavana kesänä. Peiposen patterin vartiomiehet asuivat Peiposen talossa, Heinäluodon vartiomiehistö puolestaan asui majakkahenkilöstön talossa.
Pääosa Laatokan pattereista uusittiin vuosien 1920-23 aikana. Mantsinsaaren lounaisrannalle sijoitettiin 2-tykkinen Canet-patteri. Peiposen ja Heinäluodon patterit purettiin ja tykit evakuoitiin. Jomman kumman patterin tykit asennettiin torpedovene S 2:een, joka upposi Porin edustalla syksyllä 1925. Arvi Koljonen pohtii esitelmässään kevyen kaluston purkamista: "Tutustuttuani tätä esitelmää laatiessani vanhempiin suunnitelmiin on minusta ruvennut tuntumaan siltä, että alun perin ei ole ollut tarkoitus jättää 75 m/m tykkejä Konevitsaan tai Mökerikköönkään, vaan ne ovat vain sattumalta jääneet purkamatta tai olisiko niin, että muut tulivat sattumalta puretuksi. Peiposen patterin purki kyllä allekirjoittanut ja se on yksi niitä harvoja nuoruudensyntejäni, joita olen vilpittömästi katunut." Koljonen lienee tarkoittanut, että oli vaikea pysyä mukana ylemmän portaan suunnittelijoiden ajatuksen juoksussa. Vuoden 1919 aikana nimittäin syntyi, eli ja kuoli useita suunnitelmia Laatokan puolustuksen järjestämiseksi. Talvisota osoitti aikanaan, että Mantsinsaareen olisi epäilemättä kannattanut jättää enemmänkin kalustoa.
Heinäluodon ja Peiposen patterien tiedetään ainakin kerran olleen tulenavausvalmiudessa. Arvi Koljonen muistelee, että syksyllä 1919 eräs venäläinen alus oli ajellut aika-ajoin sammutetuin valoin Valamon ja Mantsinsaaren välisillä vesillä ja käynyt myös Heinäluodon ja Peiposen patterien sektoreissa. Tulta ei pattereilta kuitenkaan oltu voitu avata syyspimeään yöhön, koska valonheittimet puuttuivat.

Jatkosodan aikana kevyt patteri sijoitettiin uudelleen Heinäluotoon. Kalustona oli neljä 75 mm:n kanuunaa. Myös Peiposen entinen patterialue otettiin käyttöön jatkosodan aikana, kalustona 57 mm:n Nordenfeld tykit.

Mantsinsaaren varsinainen patteri rakennettiin Lonkoinniemeen, saaren lounaisosaan vuonna 1921. Siihen kuului aluksi laiturin lisäksi betoninen kahden tykin avoasema, upseerien asunto, kasarmi sekä joitakin talousrakennuksia. Mantsinsaaren kasarmi rakennettiin poikkeuksellisesti hirrestä. Muiden linnakkeiden kasarmit ja usein myös asunnotkin rakennettiin yleensä ensopahvista. Patterin kasarmi sekä asuin- ja huoltorakennukset sijaitsivat idyllisesti Härkämäen kylän siviiliasutuksen ja peltotilkkujen lomassa.

Mantsinsaaren kaksitykkisen patterin pääampumasuunnaksi ajateltiin "oikeaoppisesti" laajaa Laatokan ulappaa, joka aukeni patterimäeltä lounaaseen. Tykkiasemat oli rakennettu tämän mukaisesti. Suunnitelmissa oli kuitenkin alun perin myös maa-ammunnat Lunkulansaareen, Salmin kirkonkylän pohjoispuolelle ja Uuksalonpäähän. Molemmilla tykeillä kyettiin ampumaan näille patterin takasektorin alueille.

Talvisodan syttyessä Salmin Lohkoon kuului Mantsinsaaren rannikkopatteri sekä Uuksalonpään ja Lunkulansaaren kenttätykkipatterit ja yksi jalkaväkikomppania. Mantsinsaari, Lunkulansaaren pohjoisosa ja Uuksalonpään eteläosa pysyivät suomalaisten hallussa käytännössä rauhantekoon asti. Ne muodostivat vihollisen sivustassa, itse asiassa lähes selustassa olevan puolustusaseman, joka kulutti ja sitoi tehokkaasti vihollisjoukkoja. Mantsinsaaren rannikkopatteri ampui talvisodassa putkensa täysin loppuun. Mantsinsaaren linnakkeen päällikkönä taistelujen raskaimpina aikoina oli kapteeni Tuovi Mäkeläinen. Everstiluutnantiksi ylennyt Mäkeläinen kaatui jatkosodan loppupuolella Uhtualla. Lauri Immonen on kuvannut Mantsinsaaren taisteluja vuonna 1966 ilmestyneessä kirjassaan "Kaksi tykkiä." Mantsinsaaresta jouduttiin lähtemään välittömästi Moskovan rauhan tultua voimaan 13.3.1940 klo 11.00. Sotilasmestari Tauno Seppä loi uransa asemestarina Laatokan rannikkotykistössä. Hän muistelee tilannetta: "Matsinsaaren 152 mm:n Canet 2. tykki jouduttiin luovuttamaan venäläisille putki räjäytettynä, putkentyngän sojottaessa kohti taivasta. 1. tykki ehdittiin purkamaan. Tavallisesti tykki puretaan viiteen osaan. Kilpi painoi yli tonnin. Putki painoi 5,4 tonnia ja oli yli viiden metrin pituinen. Putki jäi kuljetusvaikeuksien takia jäälle saaren rantaan."

Jatkosodan aikana Mantsinsaareen sijoitettiin myös kaksitykkinen Canet-patteri. Tuuloksen maihinnousun jälkeen neuvostojoukot etenivät nopeasti Aunuksen rannikolla. Mantsinsaaren puolustajat olivat jäämässä jälleen vihollisen selustaan. Tämän vuoksi Mantsinsaaresta luovuttiin 6.7.1944. Irtautuminen tapahtui taistelun alla: toista tykkiä jo purettaessa toinen jatkoi vielä tuli-iskujaan mantereelle.

Nykyään Mantsinsaaren patterialueelle pääsee tarpomalla runsaan viiden kilometrin matkan vanhalta laiturilta tiepohjia myöten entisten kyläniittyjen kautta Härkämäen talottomaan kylään. Tie on traktorilla ajettavaa. Lunkulansaaren väki käyttää niittyjä karjansa laiduntamiseen. Mantsinsaaren länsirannalta patterialueelle on puolisen kilometriä. Lonkoinniemen ranta-alueella on lähipuolustusasemia ja piikkilankasykkyröitä.

Arvo Kokko on kuvannut vuonna 1950 ilmestyneessä kirjassaan ”Mantsi, Järisevä, Koivisto. Karjalan kuulut linnakkeet” Mantsinsaareen talvisodan aikana tehtyjä lentopommituksia. Kirjan yksi luku onkin nimeltään ”Mantsi yritettiin tuhota ilmasta”. Mantsinsaaressa kävijälle asia havainnollistuu mieliinpainuvasti, kun on rämpinyt pari sataa metriä länsirannalta patterialueelle päin. Suunnattomiin lentopommien kraatereihin törmää etsimättä. Vettä täynnä olevien pomminkuoppien reunoilla kasvaa kymmenmetrisiä ikikuusia. Lentopommien ballistisia kärkikartioita ja vääntyneitä pommin kuoria lojuu siellä täällä.

Vanha patterialue kohoaa kymmenmetrisen maajyrkänteen päällä sankan aarniometsän reunassa. Patterin itäpuolella avautuu niittyalue. Vuosikymmeniä sitten armottoman tulituksen kohteena ollut patteri nukkuu aarniometsän ja niityn rajassa, satoja vuosia vanhan karjalaiskylän sylissä.

Mantsin patterin 50 metrin välein olevat tykkiasemat ovat lähes ehjät. Tykkien pulttikehät ovat paikoillaan. Kantalinnoitetut miehistö- ja ampumatarvikekasematit, joissa sijaitsi myös patterin puhelinkeskus, ovat suhteellisen ehjiä ja tyhjiä. Puhelinkeskushuoneesta löytyy ruostunut ristikytkentäteline. Seinässä olevien kaapelien läpivienneissä näkyvät vielä merkinnät kaapeleiden käyttötarkoituksesta. Yllättäen erään huoneen pimeästä nurkasta löytyy kuuden tuuman Canet-tykin varaosa: parisataakiloinen kannustappi. Onko se unohtunut tänne vai onko se jätetty tarkoituksella? Suojatilojen käytävillä on kiviröykkiöitä ja muutamat teräsovet ovat jumiutuneet kivien painosta paikalleen. Suojatiloissa liikkuminen on tämän vuoksi hieman vaarallista. Tykkiasemien kanssa samassa rintamassa oleva betoninen tulenjohtoasema on saanut useita osumia. Tulenjohtoasemaan pääsee sisälle, mutta se on vaarallinen. Sen kylkeen on vuonna 2004 kiinnitetty Rannikkotykistön Upseeriyhdistyksen muistolaatta.

Paikallinen väki on kaivanut maasta ylös linnoitteista maastoon lähteneitä kaapeleita. Kaapeleista on jäljellä pyörölanka-armeeraus: kuparisäikeet on revitty ja myyty pois. Tuttu näky: kupari on otettu talteen kaapeleista kaikilla muillakin vanhoilla pattereilla.

Härkämäen kylä on sijainnut patterialueen itäpuolella. Niityllä on laiduntanut karjaa ainakin vielä pari vuotta sitten. Niittyheinää on ilmeisesti myös korjattu talteen. Niitylle ja itse asiassa aivan patterialueelle tulevaa tietä on tämän vuoksi käytetty. Mantsinsaaren vanha kasarmi niityn toisella puolella on yllättäen jäljellä! Rakennus on kaunis, vaikka on jo osin sortunut. Rakennus toimi alkuaan kouluna. Se siirrettiin nykyiselle paikalleen 1920-luvun alussa. Lähes vuosisadan ikäinen, taidolla lujasta puusta tehty hirsisalvos uhmaa edelleen aikaa. Muista kasarmialueen rakennuksista löytyy vain kivijalkoja.

Pienen pieni Repoluoto sijaitsee Mantsinsaaren pohjoiskärjestä jokseenkin tasan kahdeksan kilometriä länteen. Mitättömän kokoinen luoto kuuluu pohjoisen Laatokan yli ulottuvaan saariketjuun, joka suljettiin tarkoin jatkosodan aikana. Repoluotoon asennettiin kaksitykkinen 75 millimetrin Canet-patteri.

MURIKKA

Murikanniemi sijaitsee runsaat kolme kilometriä Käkisalmen kaupungista koilliseen. 1930-luvulla rakennetulta Waldhoffin selluloosatehtaan alueelta on Murikkaan matkaa runsas kilometri. Itse Murikanniemi on vain vähäinen pullistuma Laatokan rannassa. Alue on 1930-luvulla kasvanut matalaa sekametsää.

Arvi Koljosen mukaan Murikan kevyen patterin 75 mm:n tykit kuljetettiin paikalle jo ennen juhannusta 1918. Tykkien mukana tuotiin 18 laatikkoa eli yhteensä 180 kappaletta laukauksia. Vakinaisen miehityksen patteri sai saman vuoden syyskuussa. Patteria rakennettiin vankityövoimalla syksyyn 1918 asti. Vangit säilytettiin ”Koitto”-nimisellä laivalla, joka aina yöksi ajoi Käkisalmen satamaan. Rakennuksia Murikassa ei ensi alkuun ollut. Vartiohenkilöstön asunnoksi siirrettiin Puutsaaresta munkkien kalasauna ja varastoksi Sortanlahdesta erään proomun pömpeli.

Rykmentin raportti kesäkuulta 1919 kertoo Murikan patterista: ”Käkisalmen patteri n:o 1 Käkisalmen väylän varrella, joka on varustettu kahdella 75 m/m Zenit tykillä puolustaa mainittua väylää sekä ranta-aluetta Ruotsaaren sekä Mustaniemen välillä. Patteri on yhteydessä Sortavalaan puhelimella, ei kuitenkaan suoraan vaan Käkisalmen ja Sortavalan puhelinkeskuksien kautta. Patterilla on nyt rakennettu rintasuojus, hirsillä vahvistettu, sekä tähystysasema ja on kokoonlaitettu asunto 20 miehelle sekä yhdelle upseerille. Asunto sijaitsee patterin välittömässä läheisyydessä. Ampumatarvekellari, rakennettu puusta löytyy kyllä, mutta on liian heikko. Patteri – on yhdistettynä (Käkisalmen) kaupunkiin osittain huonossa kunnossa olevalla tiellä, joka tulisi korjata. – Kaksi konekivääriä löytyy sitä paitsi patterilla. Maihinnousua Käkisalmen väylän varrella on tuskin pelättävissä, syystä, että väylän syvyys ei salli syväkulkuisten laivojen läpikulkua. Patteri on taistelukuntoinen ja upseerin komennon alla.”

Murikan kevyt patteri oli sijoitettu niemen rantaan. Kymmenisen kilometriä kantavien tykkien perussuunta oli koillinen. Sektoria oli vain meriammuntoihin. Sotia edeltäneenä aikana Murikka oli vartiolinnake, jossa oli vakituisesti vain noin kymmenen hengen miehitys. Talvisodassa Kurkijoen Lohkoon kuulunut Murikan patteri suoritti partiointia ja valvontaa jäätyneellä Laatokalla ja häiritsi rannikkotykkien tulella hyökkääjän ilmapommittajia. Tykkikalusto ja ampumatarvikkeet siirrettiin Konevitsaan maaliskuun 1940 alkupuolella. Muu materiaali evakuoitiin sodan päätyttyä. Jatkosodan aikana ei Murikassa ollut patteria.

Nykyään Murikan entinen patterialue on yksityiskäytössä ja sivullisilta suljettu. Paikan venäjänkielinen nimi on Rogovoi. Tykkiasemien ja ammuskellarien jäänteet on raivattu pois rakennusten tieltä. Teuvo Rönkkönen kävi paikalla kesällä 2000 ja pääsi vielä tekemään havaintoja Murikan tykkiasemien jäännöksistä. Rönkkösen mukaan toisen tykkiaseman paikalla on komea suomalaisten piirustusten mukaan tehty hirsihuvila. Toisen tykkiaseman kohdalle on osin vanhoja rakenteita hyödyntäen rakennettu kellari.

MUSTANIEMI

Mustaniemeä ei hevin niemeksi erota. Se on noin kilometrin levyinen kohouma itäisen Karjalan Kannaksen muuten miltei suorassa rantaviivassa. Tosin Mustaniemen rannassa erottuu pienen pieni niemen nysäkin. Suurpiirteisistä kartoista ei hahmotu, kumpaa ”niemeä” kartoittaja lie nimellään kunnioittanut. Mustaniemi on suunnilleen Käkisalmen ja Konevitsan puolivälissä.

Mustaniemen patterin varustelu eteni aivan saman kaavan mukaan kuin Järisevänkin. Ensin vuonna 1919 patterille asennettiin kaksi 75 mm:n tykkiä. Tämä kevyt kalusto vaihdettiin seuraavana vuonna Ahvenanmaalta tuotuihin 120 mm:n Armstrong-tykkeihin. Kaksitykkinen patteri sijoitettiin lähelle rantaa. Tykkien perussuunta oli koillinen. Ampumasektori oli puoliympyrä ja vain edessä olevan ulapan suuntaan.

Sotia edeltäneenä aikana Mustaniemi oli vartiolinnake, jossa oli vakituisesti vain noin kymmenen hengen miehitys. Talvisodan alla patteri miehitettiin ja saatettiin täyteen valmiuteen. Koska kuitenkin lähempänä rintamaa olevalle Ylläppään niemelle rakennettiin kiireellä patteri talvisodan jo alettua niin toinen Mustaniemen 120-millisistä tykeistä siirrettiin sinne.

Jatkosodan aikana Mustaniemeen sijoitettiin kaksitykkinen kuuden tuuman Canet-patteri. Vanhoja, lähellä rantaa olleita heikkorakenteisia ja kevyemmälle kalustollekin tehtyjä tykkiasemia ei kuitenkaan nyt käytetty, vaan patteri sijoitettiin kenttälinnoitettuihin asemiin yli kilometri taaempana olevan, jyrkästi nousevan maatöyrään päälle. Asemista suoritettiin jatkosodan aikana lähinnä koulutusammuntoja. Ainoaksi taisteluammunnaksi jäi kesäkuussa 1944 tapahtunut neuvostojoukkojen tiedustelualuksen karkoittaminen Mustaniemen edustalta.

Nykyään Mustaniemen entiselle patterialueelle johtaa läheisestä Motornojen (entinen Vuohensalo) kylästä ajokuntoinen tie. Itse Mustaniemi on venäläisessä kartassakin säilyttänyt Suomen aikaisen nimensä. Kaunis koivikko kasvaa vanhalla patterialueella aivan Laatokan rannassa. Tykkien avoasemat sijaitsevat 50 metrin etäisyydellä toisistaan. Tykkiasemat pulttikehineen ovat aivan ehjiä, vaikkakin runsaan aluskasvillisuuden peitossa. Betoniset ampumatarvike- ja miehistösuojat ovat myös ehjiä ja miltei kuivia. Kasemattien käytävillä on soraa. Teräsovia ei Mustaniemen tykkiasemissa ole ollut. Puuovista on jäljellä vain ruostuneita saranantynkiä. Yhtä miehistösuojaa ovat todennäköisesti kalastajat käyttäneet majoitustarkoitukseen.

Mustaniemen linnakkeen laiturista on jäljellä vain rantakiveystä. Rannalta löytyy myös piikkilankaesteiden sykkyröitä. Jatkosodan aikainen patterialue sijaitsee Mustaniemeen Vuohensalosta tulevan tieuran varressa jo paljon ennen alkuperäistä linnakealuetta. Maajyrkänteen päällä olevalta patterialueelta löytää vielä eteläisemmän tykkiaseman perusrakenteita. Lisäksi löytyy runsaasti kenttälinnoitteiden jäänteitä ja juoksuhautoja.

MÖKERIKKÖ

 

Mökerikkö sijaitsee Valamon satusaaristosta lounaaseen noin 13 kilometriä, suunnilleen Valamon ja Heinäsenmaan puolivälissä. Saari on Heinäsenmaan tapaan hiukan pitkänomainen koillinen – lounas -suunnassa. Saari on noin kilometrin pituinen, leveydeltään puolisen kilometriä. Vuodelta 1929 olevan kartan mukaan saaren alava eteläosa kasvaa pensaikkoa, korkeampi keski- ja pohjoisosa mäntymetsää. Vanhassa kartassa saaren korkeimmalle kohdalle on merkitty kolmiomittaustorni ja korkeusluvuksi 20,3 metriä. Pohjoisen lahdelman rannalle kartantekijä on piirtänyt muutaman rakennuksen. Tämä viittaisi luonnonsatamaan. Mökerikkö oli aikanaan Valamon luostarin kalastussaari. Myrskyllä saarelle oli kuitenkin mahdotonta rantautua.

Mökeriköä alettiin varustaa vankityövoimalla juhannuksen aikaan vuonna 1918. Majuri Väinö Svanström raportoi esimiehelleen kesäkuussa 1919 : "Patteri n:o 3 Mökeriköllä on varustettu kahdella 75 m/m laivatykillä sekä yhdellä konekiväärillä. Patterille on tehty rintasuojus kivestä ja maasta sekä ammuslokeroita-- Mökerikön patteri on (sijainniltaan) erinomainen, koska Laatokka tämän patterin kohdalla ainoastaan lyhyen aikaa talvesta on jäässä. Miehistö, nyt ainoastaan 10 miestä, asustaa hyvin puutteellisessa mökissä saarella, asunnossa ei ole edes uunia ja on miehistö tällä saarella hyvin kurjassa asemassa."

Mökerikön kuuden tuuman patterin louhintatyöt aloitettiin vuonna 1920. Ensimmäinen Canet- tykki asennettiin paikoilleen seuraavan vuoden kesällä ja toinen vuonna 1923. Kevyt patteri jätettiin poikkeuksellisesti myös paikoilleen. Molempien pattereiden pääampumasuunta oli kaakko. Kevyeltä patterilta voitiin ampua täysympyräsektoriin ainakin yhdellä tykillä. Raskaalle patterille sen sijaan jäi koilliseen Valamon saariryhmän suuntaan noin 1000 piirun katve. Betoninen tulenjohtoasema aiheutti katveen mainitussa suunnassa. (Suomen tykistön nykyisin käyttämä piiru on 1/6000 täydestä kulmasta. Aiemmin on käytetty myös muita, 6000-jakoisesta hieman poikkeavia piiruja. Yksi aste on noin 16 piirua)

Jatkosodan aikana Mökerikössä oli kevyt patteri. Kalustona oli 75 mm:n kenttätykit. Pitkinä jatkosodan vuosina vartiopalvelus pienillä ulkosaarilla ei ollut miellyttävää. Puhdetyöt antoivat elämään ylimääräistä sisältöä. Mökerikkö tuli tunnetuksi omatekoisista soittimistaan. TK-toimittaja Lauri Lamminmäki kirjoittaa Suomen Kuvalehdessä syyskuussa 1943: "Saarella on mainio orkesteri, joka syyssuven iltoina voi kerääntyä pihakallioille lottansa johdolla pitämään serenaadia. Soittimet ovat tietysti omatekoisia. Orkesterin esitykset aiotaan lähitulevaisuudessa levyttää."

Kolmella Laatokan saarella on nykyisin pelottava maine. Heinäsenmaa, Vossonoi ja Mökerikkö olivat pitkään kiellettyä aluetta. Saarilla suoritetuista kokeista liikkuu vielä tänäkin päivänä monenlaisia huhuja. Juha Taskinen on runollisessa kirjassaan Laatokan seitsemän merta kuvannut käyntiään Mökerikössä vuonna 1993 : " Sen sijaan Mökerikkö oli pelottava-- Tunnustelin joka askelella jalkojen alla maata. Pienikin outous sai pelkäämään, että nyt astun miinaan-- Mäen päällä rojotti tykinlavettien luurankoja. Sirpaleita, ruostunutta rautaa, ampuma-aukkoja ja uumeniin kulkeutuvia tunkkaisia käytäviä-- Tämä hylätty saari ei ollut kenenkään suojeluksessa, pikemminkin itse paholaisen hallinnassa."

Valamo-seura ry:n puheenjohtaja, eversti, kotiseutuneuvos Niilo Kohonen kertoo ensimmäisten lapsuusmuistojensa olevan Mökeriköstä. Hänen isänsä työskenteli kanta-aliupseerina RT 3:ssa. Kohoselle jäi käynnistään Mökerikössä vuonna 1995 erityisesti mieleen erään majoituspesäkkeen päällä ollut tyhjien viinapullojen röykkiö. Saarella on täytynyt kaikesta huolimatta olla elämää.

Vuoden 1943 TK-reportaasi Mökerikön soittokunnasta on hieman propagandan makuinen. Vain tuuli soittaa surumielistä virttään Mökerikön rannoilla keväällä 2001. Huolella rakennettu vanha rannikkolinnake on ankeassa tilassa. Mökerikön saari on tyhjä ja osin palanut. Ainuttakaan rakennusta vanhoja linnoitteita lukuunottamatta saaressa ei ole. Tosin saarelta löytyy myös mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Vain rautoja rantakallioissa on jäljellä Mökerikön laiturista, johon vain pienet yhteysalukset muinoin kiinnittivät. Laiturialueen kupeessa on taulu, jossa tuskin havaittava teksti "Sapresonnaja zona" (kielletty vyöhyke). Vain kivijalat ja tiilikasat kertovat laiturin lähellä olleesta kasarmista ja parista muusta rakennuksesta. Entisen laiturialueen lähistöllä on vielä suuri bunkkeri, joka on molemmista päistään suljettu suurella kiviröykkiöllä. Suomalaiset rakensivat tämän bunkkerin 1930-luvulla. Merimiinojen ankkureita lojuu tämän bunkkerin suuaukon ulkopuolella. Eero Auvinen tunnisti myöhemmin valokuvistamme kaikki kuvissa näkyneet kolme miinatyyppiä. Kaksi miinamallia on näytteillä myös hänen rakentamassaan Pansion miinamuseossa. Bunkkerin lähellä on muovitaskuun laitettu pieni paperinen ilmoitus, joka kertoo venäjäksi: "poseschenie territorij opaschna dlja vaschevo zdarovja" (kulkeminen alueella vaarallista terveydellenne). Paperilappusen varoittava viesti herättää tietenkin monia kysymyksiä raskaasti suljetun bunkkerin sisällöstä. Merimiinojen ankkureista voi päätellä Mökerikön olleen neuvostolaivaston koealuena. Bunkkeriin on kenties suljettu jotain laivaston ongelmajätettä. Vanhojen meritorjuntaohjusten hapetinaineet sekä eräät savutuksissa käytetyt kemikaalit ovat pahoja myrkkyjä. Säteilyyn reagoiva annosnopeusmittarimme pysyi kyllä rauhallisena niin tämän suljetun betonibunkkerin luona kuin muuallakin Mökerikössä. Saarella on vaikea kuvitella olevan Juha Taskisen kokemaa vaaraa maamiinoistakaan. Niilo Kohosen mainitsema viinapulloröykkiö läheisen majoituskorsun katolla on vuodesta 1995 tuskin ainakaan pienentynyt. Voisi arvailla, että majoituskorsussa on pitemmän aikaa asustellut ryhmä, joka on kuluttanut aikaansa miten on parhaiten tainnut. Mökerikössä kävijän on siis ainakin terveellistä varoa rikkoutuneita pullonpohjia.

Keskisaaren patterialue on kohtalaisen hyvässä kunnossa. Alun perin kuuden tuuman tykeille tehdyissä asemissa oli jatkosodan aikana 75 mm:n tykit. Avarien tykkipoteroiden pohjalla onkin pienet pulttikehät. Molempien tykkipoteroiden pohjalla on useita merimiinojen ankkureita. Ikuiseksi arvoitukseksi jäänee, miten ja miksi nämä raskaat laitteet on tänne tuotu. Tykkiasemien miehistö- ja ampumatarvikesuojat ovat hieman kosteinakin kohtalaisen hyvässä kunnossa ja teräsovet paikoillaan. Huomio kiinnittyy taitavasti rakennettuihin rautaisiin ammusten juontokouruihin. Ilmeisesti ratkaisu on paikallisen asemestarin työtä, koska kevään 2001 matkalle osallistuneet Ove Enqvist ja Kenneth Gustavsson kertovat, etteivät ole tämäntyyppisiä missään ennen nähneet. Myöhemmin vielä Ristisaaressa törmäämme vastaavaan ratkaisuun.

Betoninen matala tulenjohtotorni on noin 100 metrin päässä tykkiasemista. Torni on huonossa kunnossa, mutta sinne pääsee eikä se ole erityisen vaarallinen. Kaksiosaisen rakohuoneen toista puoliskoa on käytetty majoittumiseen. Tähystysrakoon on viritelty lasit, huonetilaan muurattu pieni uuni ja rakennettu makuulaverit. Jäänee ratkaisematta, ovatko asialla olleet retkeilijät vai saaren vartiomiehistö. Aivan patterialueella ovat myös kevyen ilmatorjuntajaoksen säästöbetonista tehdyt asemat.

Sotien aikaisia lähipuolustusasemia löytyy Mökerikön saaren pohjoiskärjestä. Saaren eteläpäässä on useita betonoimattomia avoasemia. Eteläpäässä ovat myös alkuperäisen 75 mm:n patterin avoasemat. Toinen on säilynyt hyvässä kunnossa. Asema on 1920-luvun tuotantoa: siististi tehty mutta niukasti suojaava.

Mökerikön kalliorannoille on vaikea rantautua. Saattaa olla vieläkin vaikeampaa päästä rannasta ulos, jos tuuli äkisti nousee.

NIIKKANA

Valamon pääsaarella oli kaksi kiinteää rannikkotykistöpatteria, Niikkana ja Rautaveräjä. Niikkanan patterialue sijaitsee pääsaaren länsiosassa noin viisi kilometriä luostarialueelta. Itse patteri sijaitsi pienellä Niikkanan niemellä. Suomalainen topografikartta käytti niemestä nimeä Punainenniemi ja sen eteläpuoleisesta lahdesta nimeä Punainenlahti. Nimet johtuivat punaisina hohtavista huikean kauniista ikiaikaisista rantakallioista. Silmää hivelevän maiseman ansiosta nykyään turisteille myytävä Valamon kartta käyttää nimiä "Kaunisniemi" ja "Kaunislahti." Niikkanan vanha kasarmialue sijaitsi patterialueelta pari sataa metriä sisämaahan päin. Ensimmäinen kasarmi ja asuntoja rakennettiin vuonna 1919.

Niikkanan uusi kasarmi rakennettiin aikanaan keskelle koskematonta korpea. Kasarmia varten ostettiin Valamon luostarilta 11 hehtaarin alue. Ajanmukainen sadan miehen kasarmi ja sotilaskoti valmistuivat vuonna 1936. Näiden tilojen käyttöön saanti edisti puolustuslaitoksen oloja Valamon saarella ratkaisevasti

Niikkana oli koulutuskeskus, jossa annettiin alokaskoulusta, järjestettiin tykistöammuntoja ja pidettiin erikoiskursseja. Vuonna 1928 perustettiin varsinainen aliupseerikoulu Käkisalmen pohjoispuolella sijaitsevalle Vahtiniemen patterille.

Niikkanan kasarmialue oli lähellä paikkaa, jonka nimi on juhlallisesti Uusi Jerusalem. Monilla tämän alueen Valamon kohteilla on raamatullinen nimi. Jerusalemissa oli 1920-luvulle asti luostarin poikakoti sekä Getsemanen ja Uuden Jerusalemin skiitat. Getsemanen skiitan asuinrakennukset oli 1930-luvulla vuokrattu puolustuslaitokselle. Jatkosodan aikana vuosina 1943 – 1944 Jerusalemissa toimi Laatokan Rannikkoprikaatin aliupseerikoulu.

Jerusalemin skiitan rakennukset ovat luostarin käytössä ja hyvässä kunnossa. Venäläiset käyttävät nykyään siitä nimeä Ylösnousemuksen skiitta. Aliupseerikouluna jatkosodan loppupuolella palvellut punatiilirakennus näyttää täsmälleen samalta kuin vuonna 1943 otetuissa valokuvissa.

Niikkanan niemellä oli kaksitykkinen avoasemiin sijoitettu hajauttamaton Canet-patteri. Patteriin kuului alun perin pelkästään betoninen tykkiasemavarustus, kasarmi, joitakin asuntoja ja varastoja, valonheitinasema ja laituri.

Niikkanaan rakennettiin betoninen tulenjohtoasema 1930-luvun alussa. Asema oli matala versio Rikama-tyypin tulenjohtoasemista. Se vaurioitui talvisodan pommituksissa. Jatkosodan aikana vanha, tykkien ampumasektoreita rajoittanut tulenjohtoasema purettiin. Tilalle rakennettiin hieman eri paikkaan matala, pesäketyyppinen tulenjohtoasema.

Kuten muitakin Neuvostoliittoon rajoittuvia alueita myös Laatokkaa alettiin linnoittaa pääasiassa vapaaehtoisvoimin vuoden 1939 alussa. Töiden painopiste oli Valamon molemmilla pattereilla ja Kaarnajoen patterilla. Niikkanan patterin linnoitteita uusittiin ja lähipuolustusasemia rakennettiin.

Talvisodan jälkeen Niikkanan tykit saatiin kovalla työllä ja ammattitaidolla viime hetkellä pois saaresta. Suurena vaikeutena oli raskaiden putkien kuljettaminen patteriasemasta jäälle.

Jatkosodan aikana Niikkanan patterilla oli ensin kevyttä kenttätykkikalustoa. Kaksitykkinen 120 mm:n Vickers-patteri asennettiin kevättalvella 1942. Niikkanassa oli jatkosodan aikana myös 57 mm:n Nordenfeld-kalustoa. Niikkanan tykkikalusto evakuoitiin kokonaisuudessaan vihollisuuksien loputtua syyskuussa 1944.

Tämän päivän matkailija voi taittaa kävellen matkan Valamon pääluostarilta Jerusalemin alueelle. Maisemat ovat upeita ja rauhallisia. Matka kulkee ohi idyllisen Öljymäen, jonka maisemat ovat innoittaneet monia taiteilijoita.

Niikkanan niemeen pääsyyn tarvitaan kulkulupa, koska siellä toimii sääasema. Aluetta ei ole kuitenkaan aidattu eikä vartioitu, kulkeminen kielletään ainoastaan puihin tehdyin merkein. Sääasemalla päivystää yleensä yksi henkilö. Patterialue niemen päässä on hyvin säilynyt. Alun perin kuuden tuuman kalustolle rakennetut avoasemat on varustettu 120 mm:n Vickersien vaatimilla betonisilla peruskartioilla, jotka ovat pulttikehineen jäljellä molemmissa asemissa. Toinen tykkiasema on kohtalaisen hyvän näköinen, joskin pohjalla on jonkin verran erilaista tavaraa. Toisen tykkiaseman päälle on rakennettu peltikatos sääaseman tarpeisiin. Sisällä on erilaista sääaseman tavaraa, akustoja ja rojua. Kantalinnoitetut miehistö- ja ampumatarvikesuojat ovat aika märkiä mutta ehjiä. Yhtä ampumatarvikesuojaa käytetään kylmäkellarina.

Matala betoninen tulenjohtoasema on ehjä, vaikkakin pinnaltaan hieman murentunut. Lujaa ja huolellista tekoa olevan linnoitteen sisätiloihin kyllä pääsee, mutta siellä on vain sääaseman tavaroita ja muuta rojua. Patterialueella on tykkiasemien ja tulenjohtotornin lisäksi muutama betonoimaton lähipuolustusasema.

Vain kivijalat ovat jääneet jäljelle vanhasta kasarmista ja upseerirakennuksesta. Upseerirakennus on sijainnut niemen tyvessä kukkulalla. Rakennukselta on avautunut merinäköala molempiin suuntiin pohjoisen Laatokan sinisille selille. Tällaista paikkaa ei kotona Suomessa voisi ostaa rahallakaan!

Niikkanan uuden kasarmin rauniot noin puoli kilometriä patterialueelta on vaikuttava näky. Sankka kuusimetsä verhoaa suojaansa armeliaasti lentopommien ja räjäyttäjien trotyylipanosten silpoman rakennuksen. Kaikesta näkyy, että kasarmi on aikanaan tehty hyvin. Eräiltä kohdin ovat kaikkien kolmen kerroksen rungot pystyssä. Kasarmin raunioissa liikkuminen on erittäin vaarallista.

"Kuoleman laakso" on eräs Valamon erikoisimmista ja kauneimmista luonnonmuodostelmista. Tämä jyrkkäreunainen, puolisen kilometriä pitkä vajoama löytyy tiheän sekametsän keskeltä läheltä Niikkanan kasarmialuetta.

OITON MIINAVARASTO

 

Vesimatka maailman kauneimpaan saaristoon alkaa Lahdenpohjan vuonomaista saaristoväylää pitkin. Kilometrien matkalla molemmin puolin väylää avautuu männikköistä, vesirajassaan lehtimetsää kasvavaa saaristoa lahdelmineen. Laatokan puolustajien tykkilautat tukeutuivat näiden saarten suojaan. Oiton saari näkyy kahdeksan kilometrin saaristomatkan jälkeen oikealla. Aikanaan saarella oli miinavarasto. Tarkemmin sanottuna miinavarasto oli aivan Oiton saaren länsipuolella olevassa pienemmässä Mölsänsaaressa. Tämä nimi löytyy kuitenkin vain suurimittakaavaisista kartoista. Yleensä aina puhutaankin Oiton miinavarastosta. RT 3:n miinavarasto oli aivan alkuvuosina, marraskuuhun 1926 asti, Valamon luostarin omistamissa rakennuksissa Puutsaaressa. Siirtoa Oittoon suunniteltiin kyllä jo aiemmin, mutta rakennustöiden viivästyttyä asiaa ei saatu toimeksi. Viimeinen sysäys siirtoon saatiin kesällä 1925, kun Puutsaaressa paloi luostarin omistama kaksikerroksinen rakennus, johon miinavarikon henkilökunta oli majoitettu. Yleisesikuntaeverstiluutnantti Arvi Koljonen muistelee vuonna 1936 kirjoittamassaan esitelmäsarjassa, että tulipalon aikana sattui puhaltamaan sellainen tuuli, että miinat jäivät sen yläpuolelle. Vain suotuisa tuuli sangen todennäköisesti pelasti silloin sekä miinat että Puutsaaren.

Oiton varaston laituri oli suojaisessa ja vesiväylältä vaikeasti havaittavassa paikassa. Laiturista on jäljellä tukeva betoniosa ja sen vieressä ränsistynyttä puuta. Sisemmälle saareen betoniseen varastoon johtavat miinakiskot ovat osin jäljellä. Itse miinavarasto on lujaa tekoa ja kutakuinkin ehjä edelleen. Kooltaan 45 x 20 metrisessä varastossa on kaksi suurta pääovea. Miinoja varastoitiin kahteen kerrokseen pitkille betonisille varastohyllyille. Eero Auvisen mukaan Oiton miinavaraston rakenteet ovat lähes tarkalleen samaa tyyppiä kuin Kirkonmaan ja Melkin varastojen. Miinoja on myös lastattu ja kuljetettu samalla periaatteella: miinat kuljetettiin kiskoilla kulkevassa vaunussa varaston ja aluksen välillä.

Venäläistä tekoa oleva betonipylväinen kaksois-piikkilanka-aita ympäröi nykyisin Oiton entistä miinavarastoa. Miinavaraston rakennuksiin on kuulunut suomalaisten tekemä puurakennus, jonka päälle uudet isännät ovat jostakin siirtäneet hirsirakennuksen rungon. Saunan ja parin muun rakennuksen pohjat ovat näkyvissä. Rannassa lojuu erilaista rojua, mm. teräksinen hinattava polttoainesäiliö. Saaren korkeimmalle paikalle sijoitettu tuhansien litrojen vetoinen metallinen vesisäiliö on kauas näkyvä erikoisuus. Vesisäiliöstä on johdettu putket talousrakennuksiin. Säiliössä olevan vuosiluvun perusteella näyttäisi, että Oitto on suomalaisten lähdettyä ollut käytössä ainakin 1960-luvulle.

RAUTAVERÄJÄ

Rautaveräjän patterialue sijaitsee Valamon pääsaaren kaakkoispuolen pikkusaarilla. Patteri on saanut komealta kalskahtavan nimensä pääsaaren kaakkoisosan suuren mäkialueen nimen mukaan. Itse tykkiasemat olivat Kelisaari-nimisellä saarella, ruokala sijaitsi pienellä Keittiösaarella, kasarmi ja asunnot lähinnä pääsaarta olevalla Emaljansaarella. Kelisaaresta kuljettiin jatkosodan aikana riippusiltaa pitkin Keittiösaareen.

Emaljansaarella oli ennen rannikkotykistön tuloa toiminut skiitta. Siihen kuului vuonna 1873 rakennettu puukirkko ja kaksi muuta rakennusta. Alueella oli myös luostarin kalasatama. Patterin rakentamisen aikoihin puukirkko purettiin ja muut rakennukset vuokrattiin puolustuslaitoksen käyttöön.

Rautaveräjän patterilla ei ensin ollut muuta rautaista kuin pelkkä nimi. Rykmentin raportti kesäkuulta 1919 kuvailee asioita: "Rautaveräjän patteri (Valamon) saaren eteläniemellä on varustettu kahdella 75 m/m laivatykillä ja hallitsee rintaman Valamon eteläpuolelta itään Iljinskinsaarelle. Itse saarella ei löydy asuntoa miehistölle, joka on sijoitettu munkkien omistamaan rakennukseen noin kilometrin päässä patterilta."

Rautaveräjän patteri sai varsinaisen taistelukalustonsa vuonna 1921. Pienet 75 millimetrin tykit siirrettiin Lahdenpohjaa suojaavalle Kelpän patterille. Rautaveräjä oli 1920-luvun puolivälistä alkaen vartiolinnake, jossa kantahenkilökuntaa edusti vain vartiopäällikkö. 1930-luvun puolivälistä alkaen Rautaveräjällä toimi merivartiolaitoksen merivartioasema.

Kelisaari on 500 metriä pitkä ja 250 metriä leveä. Saaressa olleeseen patteriin kuului 1930-luvulla betoninen Rikama-tyyppinen tulenjohtotorni, tiilestä tehty valonheitinasema, tiilinen betonikattoinen ammusvarasto sekä itse tykkiasemat. Talvisodan loppuun asti kalustona oli kaksi 6 tuuman Canet-tykkiä kivestä ja betonista valmistetuissa asemissa. Patterin pääampumasuunta oli suoraan etelään. Ampumasektori joko kahdella tai yhdellä tykillä oli runsaat 180 astetta. Ampuma-alapiirrosten mukaan patterilla ei ollut takasektoria yli luostarisaaren.

Jatkosodan aikana Rautaveräjällä oli ensin yksi 6 tuuman Canet-tykki. Helmikuussa 1942 patterille asennettiin kolme120 mm Vickers-laivatykkiä. Tykit oli sijoitettu kahteen kallioon louhittuun betonista valettuun pyöröasemaan. Toisessa asemassa oli kaksi tykkiä rinnakkain samalla lavetilla. Uusien kuuden tuuman tykkiasemien louhinta aloitettiin jatkosodan loppuvaiheessa.

Kelisaaren pohjois- ja keskiosa on puuston peittämä, eteläpäässä kasvaa kallionnotkelmissa pensaikkoa. Palon seurauksena saaressa kasvaa valtavasti suuria, kirkasvärisiä orvokkeja. Kaikki patteriin kuuluneet linnoitteet ovat ehjiä. Tykkiasemien pohjalta alkaa nousta koivunvesoja. Muilla saarilla olleet puurakennukset ovat sodan jälkeen palaneet.

Metsäpalot ovat tuttuja kaikille Laatokankävijöille. Matkailijaa tervehtivät siellä täällä alakuloiset saarien laet, joissa puut törröttävät harmaina rankoina kohti taivasta. Raikkaaseen ilmaan sekoittuu miltei aina vähän savun hajua. Joskus viikkojakin omia aikojaan kytevät metsäpalot saattavat levittää laajalle alueelle yhtenäisen savuverhon. Paikallisia asukkaita eivät metsäpalot murehduta. Nuotioita ei tavallisesti edes vaivauduta sammuttamaan.

Kelisaareen asti ei Valamossa kävijä pääse ilman venettä. Luostarissa vierailevat ryhmät voivat tiedustella venekuljetusta matkanjärjestäjältä tai paikan päällä oppailta.

RISTISAARI

 

Pienten saarten ryhmä sijaitsee suurin piirtein Mantsinsaaren ja Valamon puolessa välissä. Vanhojen topografikarttojen merkinnät kertovat, että reservin luutnantti Erkki Kare on vuosina 1928 ja 1929 kartoittanut näitä Laatokan saaria. Neljän saaren ja muutaman luodon ryhmälle on riittänyt nimiä kartoittajan mielestä kahdelle: Mantsin Honkasaarelle eli Hongatsulle ja Ristisaarelle. Tulkitsemalla kartan kahta korkeuskäyrän pätkää ja yhtä kiintopistettä saa selville, että Ristisaaren suurin korkeus on 16,4 metriä. Koska Laatokan vedenpinnan korkeus on 5,1 metriä, Ristisaaren todelliseksi korkeudeksi jää 11,3 metriä. Lähes pyöreällä saarella pääsee suoraan mihin tahansa kulkemalla enintään 600 metriä. Vanhan kartan mukaan saaren itäreunassa on ollut laituri ja joku rakennus.

Ristisaari oli aikanaan Mökerikön tavoin Valamon luostarin kalastussaari. Myrsky vaikeuttaa saarelle pääsyä vielä enemmän kuin Mökerikössä. Ristisaarta alettiin varustella vankityövoimalla kesällä 1918. Täysin tarkoitustaan vastaamaton vankityövoiman käyttö lopetettiin niin Ristisaaressa kuin muillakin pattereilla syksyn kuluessa. Saaren ensimmäiset tykit olivat kaksi 57 mm:n Nordenfeld-kanuunaa. Ruotsalainen asennusryhmä asensi tykit paikalleen. Ne hajosivat ensimmäisten koelaukausten jälkeen. Tämän vuoksi kalustoksi vaihdettiin kenttäkanuunat. Ristisaaressa ei ensin ollut minkäänlaisia asuntoja. Vartiomiehistöä varten sinne siirrettiin kesällä 1918 Sortavalasta upoksissa olleen proomun pömpeli.

Väinö Svanström raportoi esimiehelleen kesäkuussa 1919: "Ristisaaren patteri, nykyään varustettu kahdella 57 m/m tykillä rakennetut hyvin heikolle betonkialustalle sekä kaksi 87 m/m vanhaa kenttätykkiä ja yhdellä konekiväärillä. Näistä on ainoastaan yksi kenttätykki käyttökuntoinen. Kuitenkin on suunniteltu 6" Canet patterin rakentamista tälle saarelle ja tulee patteri silloin yhteyteen Rautaveräjän patterin ja Peiposen rakenteella olevan 75 m/m patterin sekä Heinäluodon 75 m/m patterin kanssa, joka on taisteluvalmis hallitsemaan rintamaa Valamon ja Mantsinsaaren välillä, jonka läpimurtautumista vaikeuttavat eri saarien väliset matalat vedet. "

Kuuden tuuman patterin Canet-tykit kuljetettiin Ristisaareen viimeisillä laivakeleillä vuoden 1919 syksyllä. Ahvola-niminen alus kuljetti tykkejä linnakkeille. Ahvola oli miinanlaskijaksi muutettu entinen ruoppaaja. Laatokka oli alkanut jäätyä ja Mantsinsaaren vielä kuljetettavaksi suunnitellut tykit jäivät sillä kertaa luovuttamatta. Ahvola lähti talvehtimaan Puutsaareen purettuaan tykit Ristisaaressa. Alus sai jäissä törmäillessään vuodon, joka jäätyi kuitenkin jään rajassa talveksi. Vuoto jäi kaiketi huomaamatta ja alus upposi vasta seuraavana keväänä.

Hankolainen yhtiö Oy Granit aloitti Ristisaaren patterin rakennustyöt vuonna 1920. Tämä rakennusyhtiö oli tehnyt paljon linnoitustöitä jo Venäjän vallan aikana. Oy Granitin Laatokalle tekemää työtä on arvosteltu säälimättä. Vikaa oli tilaajankin puolella, koska töiden valvonnasta ja vastaanotosta ei oltu sovittu mitään. Ristisaaren patteri saatiin toimintavalmiiksi vuonna 1921. Patterin pääampumasuunta oli kaakko. Sivukatveita lukuunottamatta patterilla pystyttiin ampumaan molemmilla tykeillä täysympyräsektoriin. Ristisaareen siirrettiin Mantsinsaaresta hirsinen koulurakennus kasarmiksi.

Talvisodan aikana Ristisaaren linnake oli tärkeällä paikalla Mantsinsaaren huoltoreitin varmistajana. Neuvostoliiton ilmavoimat pommitti linnaketta useita kertoja. Ristisaaren tykistö suoritti lukuisia häirintäammuntoja Pitkärannan saaristoon. Jatkosodassa Ristisaari jäi etulinjaan sen jälkeen, kun Mantsinsaari ja Pitkärannan saaristo jouduttiin luovuttamaan heinäkuun alussa 1944. Ristisaari pysyi puolustajan hallussa rauhantekoon saakka. Kalusto ja joukot poistuivat sieltä 19.9.1944.

Jatkosodan aikana Ristisaaren tykkikalustona oli kolme120 millimetrin Vickersiä. Toinen tykkiasema oli varustettu kaksoistykillä, toinen yhdellä tykillä. Samanlainen järjestely oli myös Rautaveräjällä. Laivalavetti mahdollisti hyvin tämän ratkaisun. Laatokalle sittemmin siirretyt 120 mm:n Vickers-tykit olivat rannikkotykistön käytössä ensimmäistä kertaa Ahvenanmaalla I maailmansodan aikana. Kenneth Gustavssonin mukaan Ahvenanmaalla oli käytössä myös kolmen samalle lavetille sijoitetun tykin sovelluksia.

Miltei kaikkien Pohjois-Laatokalla olevien entisten rannikkopatterien linnoitteet ovat siinä kunnossa, mihin suomalaiset ne jättivät poistuessaan alueelta syyskuussa 1944. Vain Heinäsenmaalla on hävinnyt rakenteita, koska niiden päälle on rakennettu tai niitä on räjäytetty. Sen lisäksi patterialuetta on käytetty kokeilutoimintaan.

Laatokan rannikkopatterien linnoittamisessa voidaan erotella neljä eri vaihetta. Ensimmäinen vaihe oli 1920-luvun alkupuolella, jolloin taistelukalusto sijoitettiin nopeasti venäläistyyppisiin avoasemiin. Toisena vaiheena voidaan pitää 1930-luvun alkua, jolloin muutamille patterialueille rakennettiin Rikama-tyyppiset tulenjohtotornit. Kolmas vaihe oli talvisodan alla vuonna 1939, jolloin pääasiassa vapaaehtoisella työvoimalla uusittiin useita tykkiasemia ja rakennettiin lähipuolustusasemia. Neljäs vaihe oli jatkosodan aika. Tällöin tykkiasemat viimeisteltiin niin suojaisiksi kuin avoasemat yleensäkin saattoi saada. Jatkosodan ajalta ovat lisäksi useat kasematit, ilmatorjuntajaoksien asemat, estelaitteet ja lähipuolustusasemat.

Ristisaaren patteri on säilynyt erityisen hyvin. Tämä johtuu ainakin osittain siitä, että saari on pieni ja asumaton. Sinne onnistuu nousta maihin vain hyvällä säällä. Rannikkotykkien asemat ovat aivan saaren korkeimmalla kohdalla runsaan 50 metrin päässä toisistaan. Alkuaan kuuden tuuman tykeille rakennetut asemat on jatkosodan aikana muutettu 120 mm:n Vickers-kalustolle sopivaksi. Toinen asema on tarkoitettu yhtä tykkiä varten, toinen samalla lavetilla olevaa kaksoistykkiä varten. Tykkejä varten on asemien pohjalle valettu noin metrin korkuiset betonikartiot, joilla pulttikehät ovat. Valutyö on kaunista. Asemissa ei liioin ole rojua eikä likaa, ammuskomerot ovat ehjät. Miehistö- ja ampumatarvikekasematit ovat lähes kuivia ja tyhjiä. Teräsovet ovat tukevasti paikoillaan. Ammusten juontokourut ovat samantyyppiset kuin Mökerikössä.

Ristisaaren maasto laskee jyrkästi patterialueelta etelärannalle päin. Tätä on käytetty hyväksi tulenjohtoasemaa rakennettaessa. Ristisaaressa ei ole tulenjohtotornia, vaan tulenjohtoasema on rakennettu kallion sisään tykkien putkitason alapuolelle. Miltei samanlaiseen ratkaisuun on päädytty Bengtskärissä, jossa suojatilat on kylläkin rakennettu vasta sotien jälkeen. Ristisaaren patterialueella on myös betonia säästäen rakennetut kevyen ilmatorjuntajaoksen asemat. Pienen saaren rannoilla on lähipuolustuspesäkkeitä ja piikkilankaesteen jäänteitä.

Vaikka Ristisaari on kooltaan pieni, siellä on ollut paljon rakennuksia. Itäpäässä on kartan mukaan on ollut joskus laituri. Siellä on säilynyt suurehkon rakennuksen kivijalka. Itse laiturista ei näy enää jälkeäkään. Saaren pohjoisrannalta löytyy kolmen lujille kivijaloille tehdyn rakennuksen jäänteitä. Peruskivien halkeamat kertovat rakennusten palaneen. Pohjoisrannalla on myös kenttälinnoitettu majoituskorsu, jota retkeilijät ovat käyttäneet majoittumiseen. Vesilinnut ja norpat suosivat retkeilijöiden ohella saarta.

SAUNANIEMI

Laatokkaan pistävä Saunaniemi sijaitsi Laatokan rannalla noin viisi kilometriä Taipaleenjoen suusta kaakkoon ja vain kolmisen kilometriä vanhasta rajasta pohjoiseen. Kapean, noin puoli kilometriä pitkän niemen eteläpuolella on poukama ja hyvä luonnonsatama. Suomen kaudella niemen päässä oli loisto. Loistolta kaakkoon kaartui runsaat parisataa metriä pitkä aallonmurtaja. Saunaniemessä oli ennen sotia merivartioasema. Venepartiointia 110 kilometriä pitkällä vesirajalla Saunaniemen ja Salmin välillä jatkettiin ennen talvisotaa viimeiseen rauhan päivään saakka.

Hyökkääjä piti Saunaniemen satamaan johtavaa väylää jäänmurtajien avulla auki talvisodan alkupuolella ja käytti satamaa joukkojen kuljetuksiin ja huoltoon. Kaarnajoen patterilta oli Saunaniemeen noin 10 kilometriä. Kaarnajoki häiritsikin tulellaan tehokkaasti toimintaa Saunaniemessä.

Jatkosodassa etulinja työnnettiin muutama kilometri vanhasta rajasta etelään. Saunaniemeen sijoitettiin rannikkopatteri. Kalustona oli kaksi 152 mm:n merikanuunaa (152/35 MK). Saunaniemessä oli myös kevyt kenttätykkipatteri. Saunaniemen rannikkotykit siirrettiin sodan loppuvaiheessa Taipaleenjoen suun pohjoispuolelle, lähelle talvisodan aikaista Kaarnajoen patteria.

Saunaniemi löytyy venäläisestä kartasta nimellä Mis Daljolii eli Kaukainen niemi.

SORTANLAHTI

”Sortanlahti, luonnonoikku, Laatokan länsirannikolla, vertansa vailla oleva suojaisa satama- ja ankkuripaikka. Hyvä oli sinne kalastajan ja merimiehen tulla myrskyävältä mereltä, yöllä tai päivällä. Majakka niemen päässä ja loisto 325 metriä pitkän aallonmurtajan kärjessä takasivat turvallisen tulon” kirjoittaa reservin laivaston luutnantti Urpo Peltola helmikuun 21. päivänä 1992 ilmestyneessä Pyhäjärvi VPL –lehdessä. Peltola on viettänyt lapsuutensa Sortanlahdessa.

Majakka oli Niemen päässä, jota kutsuttiin siellä olleen tulliaseman mukaan Tulliniemeksi. Hevosenkengän muotoisen Sortanlahden pohjoispuolella, Tulliniemeä vastapäätä oli Polvananniemi. Suojaisesta satamasta on matkaa Konevitsan saarelle noin seitsemän kilometriä. Luostarisaaren yhteysliikenne hoidettiin siis luonnollisista syistä juuri Sortanlahdesta käsin. Rauhan vuosina pieni hinaaja Vakava puuskutti tässä tehtävässä. Rannikkotykistöllä oli Sortanlahden satama-alueella käytössään Etapiksi kutsuttu huoltorakennus.

Sortanlahdessa toimi talvisodan aikana Kannaksen Lohkon esikunta. Tukikohtaa suojasi lähipuolustusosasto, jonka pääaseistuksena olivat Tulliniemeen ja Polvananniemeen sijoitetut kevyet kenttätykkijaokset. Kantaman ja ampumasektoreiden puolesta Sortanlahden satama-alueelle olisivat tarpeen vaatiessa pystyneet ampumaan Konevitsan molemmat kuuden tuuman rannikkopatterit. Myös Konevitsan eteläkärkeen sijoitettu kevyt rannikkopatteri olisi äärikantamallaan kyennyt häirintäammuntaan aina Sortanlahteen asti.

Sortanlahden satama koki erikoisen vaiheen jatkosodan aikana kesällä 1942. Saksalais-italialainen 42 alusta käsittävä laivasto-osasto sijoitettiin Sortanlahteen. Osaston tavoitteena oli sulkea Leningradin saartorengas myös Pähkinänlinnanlahden osalta. Saksalaisten ja italialaisten aikeet eivät onnistuneet ja operaatio lopetettiin lokakuuhun 1942 mennessä. Se seuraus entisten aseveljiemme aktiivisuudesta kuitenkin oli, että muuten rauhallinen Sortanlahti joutui vihollisen jatkuvan ilmatoiminnan kohteeksi. Esimerkiksi elokuussa 1942 Sortanlahtea pommitettiin 32 kertaa. Pommituksissa kaatui myös runsaat 20 saksalaista, jotka haudattiin VPL Pyhäjärven sankarihautausmaalle.

Nykyinen Sortanlahden satama on vaatimaton jäänne Suomen aikaisesta edeltäjästään. Alueen venäjänkielinen nimi on Vladimirovka. Satama on aallonmurtajineen vielä jäljellä, samoin aallonmurtajan päässä oleva loisto. Itse satama-alue on kokonaan suljettua sotilasaluetta. Konevitsan luostarin kutsuviisumilla liikkuvat matkailijat pääsevät alueelle noustakseen luostarin yhteysalukseen. Satama-altaassa lojuu muutama osin uponnut alus. Jokunen alus on käytössäkin.

Sortanlahden pieneksi muuttuneen laivastotukikohdan käytössä on tänäkin päivänä pari suomalaisten aikanaan rakentamaa parakkia. Sen sijaan neuvostoaikana rakennettu suuri miehistökasarmi seisoo nykyään täysin tyhjänä ilman ainuttakaan ikkunaruutua.

SORTAVALA

Jätän Sortavalan kaupungin käsittelyn aika vähäiseksi, koska kaupungissa ei RT 3:n kannalta ole nykyisin juuri mainittavaa nähtävää. Pohjoisen Laatokan kaunis pikkukaupunki oli toki rykmentille tärkeä paikka koko sen olemassaolon ajan. Rykmentin esikunta oli Sortavalassa vuoteen 1939 saakka. Rykmentin pienet tukiosatkin toimivat alkuvaiheessa siellä. Yhteysliikenne Valamoon ja Mantsinsaaren suuntaan hoidettiin koko 1920-luvun Sortavalan matalasta satamasta. Rykmentillä oli tavoitteena siirtää tukitoiminnat Lahdenpohjaan. Vaiheittainen siirtyminen alkoi käytännössä vuonna 1932, jolloin Merikomppania muutti Lahdenpohjaan. Esikunta jatkoi kuitenkin toimintaansa Sortavalassa vuoden 1939 lokakuuhun, jolloin se Laatokan Meripuolustuksen esikunnan nimellä aloitti toimintansa Lahdenpohjassa.

Sortavalassa esikunta sijoitettiin aivan alkuvaiheessa erilaisiin pienaluksiin. Näistä merkittävin oli Valamon luostarilta pakkovuokrattu s/s Valamo. Kesällä 1918 otettiin Evankelisen Seuran talo kasarmikäyttöön. Syksyyn 1919 mennessä esikunta siirtyi kreikkalaiskatolisen pappisseminaarin tiloihin. Molempia kansankirkkoja edustavat tilat sijaitsivat lähes kaupungin keskustassa. Varikkokomppania ja Merikomppania sijoittuivat aluksi tilapäissuojiin ja satamassa oleville aluksille. Syksyllä 1920 ne siirtyivät ns. reservikasarmille Sortavalan lounaisosaan lähelle rautatieasemaa. Alueella oli aiemmin ollut Viipurin Rykmentin osia, jotka siirrettiin sieltä Haminaan. Reservikasarmille sijoittui myös esikunnan tykistöteknillinen toimisto.

Rynnikkotykistörykmentti 3:n esikunnalla ei missään vaiheessa ollut näyttävää virastotaloa, vaan esikunnan toimistot sijoittuivat eri puolille Sortavalaa. Esikunnan pääosan sijoituspaikaksi vakiintui 1920-luvun alusta alkaen rakennukset aivan Koulukadun päässä, vinosti Tyttökoulua vastapäätä.  Paikka on pikkukaupungin mittakaavassa hiukan sivusta keskustasta, lähellä Tuhkalampea. Koulukadun päässä edelleen pystyssä oleva puurakennus onkin ainoa muisto RT 3:sta itse Sortavalassa. Osa rykmentin esikunnasta toimi Sortavalan sataman asemarakennuksessa. Linnakkeile suuntautuvaa liikennettä ja kuljetuksia palveleva etappi toimi lähellä satamaa, osoitteessa Valamonkatu 1. Rakennus oli nimeltään Munkintalo ja se oli vuokrattu Valamon luostarilta.

Esikunnan ja osin muidenkin joukkojen sijoittuminen pikkukaupunkiin lienee ollut sosiaalisesti ajateltuna miellyttävä asia. Rykmentti antoi oman värinsä vanhan Sortavalan elämään. Upseerikerho toimi osoitteessa Tehtaankatu 9, joka ei tosin ollut ihan ydinkeskustaa, vaan kaupungin lounaisosaa. Pieni aliupseerikerho toimi ihan keskustassa, osoitteessa Valamonkatu 6.

Tämän päivän Sortavala on suomalaisten matkailijoiden suosima pikkukaupunki. Suomalaiset kotiseutumatkailijat ja muut turistit kansoittavat kesäisin kaupungin hotellit ja ravitsemusliikkeet. Sortavalan paras nähtävyys on kaupunki itse. Keskusta on säilynyt hyvin. Kaupungissa ja sen lähiympäristössä on paljon Suomen kauden rakennuksia ja nähtävyyksiä. Sortavalan piirin 23 000 asukkaasta noin 1000 puhuu äidinkielenään suomea tai karjalaa. Rajan läheisyys ja suomalaiset turistit ovat saaneet aikaan sen, että kaupungin puhtaasti venäjänkielisetkin usein taitavat vähän suomea.

SUVANNON SULKULINNAKKEET

PATONIEMI

Itä-Kannaksen pääpuolustusasema määritettiin jo vuonna 1919. Uhanalaisimmat Vuoksen-Suvannon -linjan ylimenokohdat todettiin olevan Oravanniemessä, Kiviniemessä, Sakkolassa ja Taipaleessa.

Patonimen sulkulinnake oli kaksikerroksinen. Yläkerroksessa sijaitsi tykit ja ampumatarvikkeet. Alakerroksessa oli majoitustilat sekä tykkien miehistölle että puolustukseen ryhmittyvän jalkaväkiyksikön konekiväärimiehistölle. Patoniemen tykkikorsuun sijoitettiin talvisodan alkaessa 4 57/26 Kaponier-tykkiä. Kahden tykin ampumasuunta oli itään ja kahden länteen.

Patoniemen linnakkeella talvisodassa palvellut vääpeli Heikki Karttunen kertoo, että neuvostojoukot räjäyttivät heti talvisodan jälkeen jo sodassakin pahoin vaurioituneen Patoniemen asemia. Räjäytystyötä täydennettiin vielä jatkosodan jälkeen. Neuvostojoukkojen räjäytysinto johtui siitä, että Taipaleen alueella koulutettiin pioneereja. Tämän vuoksi ovatkin miltei kaikki Taipaleen alueen taidolla tehdyt suomalaislinnoitteet nykyään raunioina.

Patoniemen alue on nykyään asumatonta. Lähin venäläisestä maastokartasta löytyvä nimi on Gustoi Les (tiheä metsikkö). Vanhalle sulkulinnakkeelle johtaa vaivoin maastoautolla ajettava tie. Paikka toimii nykyään kalastajien tukikohtana.Sieltä löytyy puurakenteinen maja, kalastusvarusteita ja savustusuuni.

Kalastajat ovat kutsumattomien vieraitten välttämiseksi murrostaneet alueelle johtavan tien monin paikoin puunrungoin, kivenlohkarein ja kaivannoin. Patoniemen kohdalla Suvannon ranta laskee jyrkästi toistakymmentä metriä. Rannan ja jyrkästi nousevan hiekkatöyrään väliin jää runsaan sadan metrin levyinen melko tasainen alue.

Patoniemen sulkulinnakkeella oli erillinen tykkibunkkeri, joka sijaitsi noin 100 metriä rannasta sekä lisäksi aivan Suvannon rannassa erillinen konekivääribunkkeri. Molemmat on räjäytetty. Konekivääribunkkeri on täysin murskana, suurempi ja lujempi tykkibunkkeri enemmän säilyneenä mutta kasaan romahtaneena. Osin säilyneen oviaukon teräksiset rautaovet ovat vääntyneinä paikallaan. Lujasta linnoitustyöstä kertovat betonimöhkäleet esiin törröttävine rautoineen. Aluskasvillisuutta tällä mäntyjä kasvavalla hiekkakankaalla ei paljoa ole. Niinpä ei ole vaikea huomata, että koko ranta-alue on täynnään suurempia ja pienempiä pommin- ja kranaatinkuoppia.

Tykkibunkkerin edestä hiekan seasta löytyy Kaponier-tykin jalustan osa. Bunkkerin suuaukon luota löytyy 57 mm:n tykin ammuksien runkoja ja sytyttimiä. Kasematin raunioissa on myös kaasuvalonheittimen ruostuneita osia ja räjähtänyt kaasupullo. Patoniemen sulkulinnakkeeseen tuli 23.2.1940 kaksi kahdeksan tuuman kranaatin täysosumaa. Tällöin tuhoutui kaksi tykkiä ja mm. myös mainittu kaasuvalonheitin.

KEKINNIEMI

 

Kekinniemen sulkulinnaketta kutsuttiin läheisen kylän mukaan myös Keljan linnakkeeksi. Myös nimeä Kekkilänniemi käytettiin. Kuten Patoniemeenkin, sijoitettiin Kekinniemeen neljä 57/26 Kaponier-tykkiä. Ampumasuunnat olivat myös täällä kahdella itään, kahdella länteen.

Ankarasti tulitettu sulkulinnake jäi talvisodan jälkeen verraten ehjäksi. Välirauhan aikana asemat räjäytettiin. Kekinniemessä tuhotyö on ollut täydellinen. Nykyään asemat ovat nimittäin täysin murskana ja ellei tiedä tarkoin mistä etsii, niitä on vaikea enää löytää maastosta runsaan aluskasvillisuuden takia. Bunkkerin paikalla on vain suuria betonimöykkyjä. Entisessä hahmossaan on vain pätkä pohjoisenpuoleista seinämää.

Perille Kekinniemeen johtaa suhteellisen hyväkuntoinen tie. Lehtimetsää kasvava niemi on nykyään verraten siisti retkeilypaikka. Tultaessa entisen bunkkerin lähelle on tien varressa suuri betonimöhkäle, jossa suomenkielinen teksti ”Kelja Mannerheimlinja.” Alueelta löytyy pommin- ja karanaatinkuoppia sekä myös lentopommien kuoria ja ammusten runkoja. Bunkkerin raunioiden lähimaastossa on vanhoja yhdyshautoja ja lähipuolustusasemien jäänteitä.

Kekinniemen taisteluista on kirjoitettu runsaasti muistelmia. Koska tälle paikalle on lisäksi verraten helppo päästä myös turistibussilla, on siitä tullut suosittu veteraanien ja kotiseutumatkailijoiden kohde. Lähellä sijaitsi aikanaan Kekkilän kartano. Entisen kartanon alueella sijaitsevat hyvämultaiset maat ovat nykyään taas maatalouskäytössä. Tämä on vielä melko harvinaista luovutetussa Karjalassa. Kekkilän kartanon mailla olevan kylän venäjänkielinen nimi on Portovoje.

HOVINIEMI

 

Sakkolan tasalla Suvannon virtaus oli heikompaa. Erityisesti talvioloissa, vesistöjen jäätyessä, alueen tärkeys korostui. Sakkolan alueelle, Suvannon eteläpuolelle, johti etelästä kaksi tieuraa, jotka yhdistyivät Sudenrannassa. Tieurat mahdollistivat joukkojen keskittämisen tälle alueelle, mikäli hyökkääjä toteaisi Vuoksen ylittämisen muualla mahdottomaksi. Maastollisesti Sakkolan alue oli hyvin avaraa, mikä mahdollisti tehokkaan valvonnan Suvannon pohjoisrannalta.

Hoviniemen tykkikalustona oli 2 kappaletta 57-millin Kaponier-tykkiä, joiden ampumasuunta oli itään ja yksi kappale 57 millimetrin Nordenfeld, jonka ampumasuunta oli länsi.

Lähellä Hoviniemen sulkulinnaketta oli ennen Sakkolan kirkonkylä. Nykyään suurin piirtein samalla alueella olevan kylän nimi on Gromovo. Entisen sulkulinnakkeen alueelle johtaa perille asti hyvin ajettava tie. Itse paikka on Suvannon kauneimpia, siisti ja viihtyisä, etenkin leiriytyjien suosima hiekkaranta. Aivan niemen päässä oleva bunkkeri on räjäytetty ja romahtanut kasaan. Lujan linnoitteen hahmo on kuitenkin säilynyt hyvin. Bunkkerin koloista löytyy kuorittua kaapelia. Taaempana hiekkaharjulla on juoksuhautoja ja lähipuolustusasemien jäänteitä.

KIVINIEMI

Kiviniemi muodosti Vuoksen - Suvannon välille noin 500 metriä pitkän ja 80 metriä leveän kapeikon, jossa rantakorkeus vaihteli 6 - 10 metrin välillä. Vesi virtasi Kiviniemen läpi voimakkaasti. Virtauksen ja maastonmuotojen johdosta Kiviniemessä ylimenon mahdollisti ainoastaan rautatiesillan ja maantiesillan käyttö. Sulkulinnake sijoitettiin noin 200 metriä maantiesillasta länteen aivan Suvannon pohjoisrannalle. Asemista kyettiin tähystämään ja tulittamaan sekä maantiesillalle että kauempana kosken alajuoksulla olevalle rautatiesillalle.

Taktisesti tärkeän Kiviniemen kapeikon alueelle oli Suomen itsenäisyyden rauhattomina alkuaikoina pysyvästi sijoitettuna varusväkeä. Kiviniemeen rakennettiin joukkoja varten myös majoitusparakkeja. Jari Kettulan mukaan Kiviniemen yhdistetyssä tykki- ja konekiväärikorsussa aseet, sekä tykki että konekivääri, oli sijoitettu rinnakkain. Kiviniemi oli ainoa rauhan aikana pysyvästi aseistettu sulkulinnake. Linnoitteseen sijoitettiin 75/50 Canet-mallinen tykki syyskuussa 1923. Kiviniemen tykillä ammuttiin kaksi koelaukausta vastaanoton yhteydessä. Koelaukauksilla tarkastettiin luisun pituus ja tykin ampumakuntoisuus. Kiviniemen tykkikorsuun varastoitiin 100 ammusta. Osan aikaa talvisodassa Kiviniemen 75/50 Canet-tykki toimi sulkulinnakkeen pääaseena. 10.1.1940 III AK antoi käskyn siirtää tykki uuteen asemaan. Tykin siirto tapahtui 19.1.1940 8.D:n rakentamaan tykkikorsuun Kottilan Lehtiniemeen. Tilalle sijoitettiin 57/26 Kaponier-rannikkotykki.

Talvisodassa Kiviniemen tykkikorsu oli aivan etulinjassa. Kiviniemen sillat räjäytettiin ja myös niiden pohjoispuolella taisteltiin. Kaponier-tykki jäi joukkojen vetäydyttyä mahdollisesti vaurioitumisen takia evakuoimatta. Jatkosodan loppuvaiheessa kesäkuussa 1944 rintama pysähtyi taas Vuoksen – Suvannon linjalle ja Kiviniemen sillat räjäytettiin toistamiseen. Neuvostojoukkojen välirauhan aikana osin räjäyttämä bunkkeri sai toimia tykistön tulenjohtueen majoituspaikkana. Tulenjohtaja, vänrikki Aarre Markkula kirjoittaa kirjassaan Rintapielessä tammenlehvä Kiviniemestä: ”- tulenjohtopaikka sijaitsi korkealla joen törmällä järeässä männikössä. – löysin miltei tulenjohtopaikan alta talvisodan edellä rakennetun valtavan betonibunkkerin, kasematin. Sitä oli yritetty räjäyttämällä tuhota. Joelle suuntautuvassa ampuma-aukossa ollut tykki oli jäänyt lohkareiden puristuksiin. Sisustan tukipilarit olivat osittain hajonneet ja lattiat olivat suurien kivijärkäleiden ja betonisilpun peitossa. Takarinteen oviaukon sisäpuolella oli kuitenkin laaja tila, johon voisimme helposti raivata tulenjohtueelle sopivan majapaikan. – Heinäkuun 13. 1996 olin 52 vuoden kuluttua jälleen Kiviniemessä. Löysin vanhan bunkkerini – kolmikerroksisen kerrostalon nurkalta.”

Kiviniemi, venäjänkieliseltä nimeltään Losevo, on nykyään suosituimpia pysähdyspaikkoja koko Karjalan kannaksella. Kuohuvan Vuoksen yli kulkee rinnakkain sekä rautatie että maantie. Sillat ovat nykyään eri paikoissa kuin ennen sotia. Nykyisen maantiesillan pohjoispuolella on taukopaikka ja palvelupiste. Molemmin puolin virtaa on leirintäalueita. Kolmikerroksinen hotelli Losevo on rakennettu vuonna 1975. Se tarjoaa kohtuutasoisia majoitus- ja ravintolapalveluita.

Kiviniemen tykkikorsun jäännökset löytyvät noin 300 metriä nykyisestä maantiesillasta länteen. Vanhojen karttojen avulla paikkaa on vaikea hahmottaa, koska rautatie- ja maantiesillat ovat nykyään eri paikoissa. Räjäytetyn bunkkerin jäännökset ovat aivan Vuoksen yli menevän sähkövoimalinjan länsipuolelta, noin 100 metriä kosken rannasta. Matkaa kosken yläjuoksulla olevaan motelli Losevon päärakennukseen on vajaa parisataa metriä. Aivan bunkkerin vieressä on kaksi matalaa kerrostaloa aidattuine pihapiireineen. Kasaan painuneen bunkkerin paikalla on korkea maakumpare. Teräsbetonista linnoitetta näkyy maamassojen lomasta vain vähän.
Aarre Markkulan mainitsema järeä männikkö on saanut väistyä asutuksen ja motellin tieltä. Kiviniemen sulkulinnakkeen paikkan merkitty sotamuistomerkiksi venäläisissä turistikartoissa.

NOISNIEMI

 

Noisniemen sulkulinnake oli itäisen Suvannon pohjoisrannalla, paikassa jossa vanha Vuoksi erkanee Suvannosta ja virtaa jo muinaiset voimansa menettäneenä miltei Pohjoiseen laskien Laatokkaan Käkisalmessa. Itse niemi on laaja ja hiekkarantainen. Noisniemen tykkikorsun aseistuksena oli kaksi 57/48 No-tykkiä. Toisen ampumasuunta oli itään, toisen länteen. Ampumasektorit olivat hyvät.

Nykyään Noisniemen alueelle pääsee pitkiä tienpohjia myöten ajaen. Pari kilometriä ennen Noisniemeä törmää neuvostoaikaiseen, nyttemmin käyttämättömäksi jääneeseen nuorten pioneerien leirialueeseen. Venäläisestä maastokartasta löytyy niemennokan kohdalta nimi Krivoi Bor, "käkkyrämetsä.” Alue on retkeilijöiden suosiossa. Vanhan tykkibunkkerin alueella on lomailijoiden mökkikylä. Bunkkeri on pahasti hajalla. Tuho muistuttaa Kekinniemessä nähtyä. Ehjää bunkkerinseinääkin sentään löytyy. Ehjäksi jääneeseen bunkkeriseinään on kirjoitettu kauniisti ”Uhrasivat henkensä isänmaan puolesta Suomen vapaustaistelussa 1939 – 1940.” Lähellä suomenkielistä tekstiä on venäjänkielinen hieman lyhyempi teksti ”He kuolivat isänmaan puolesta.”

ORAVANNIEMI

 

Oravanniemessä Vuoksi oli kapeimmillaan ja sieltä toimi lossiyhteys Vuoksen yli. Oravanniemen kohdalta pääpuolustusasema jatkui Vuoksen ylittäen lounaaseen kohti Muolaalta ja Summaa. Oravanniemen alueelta johti tieura pohjoiseen, mikä mahdollisti hyökkäyksen jatkamisen puolustajan selustaan ylimenon jälkeen. Oravanniemen maastonmuodot tarjosivat hyvät edellytykset puolustustaistelulle.

Sulkulinnakkeet suunniteltiin perusrakenteeltaan yksikerroksisiksi 4-tykkisiksi korsuiksi. Oravanniemeen rakennettu tykkikasematti oli juuri tällainen. Talvisodassa aseistuksena oli kylläkin vain yksi 57/48 No-tykki, jonka ampumasuunta oli itään.

Sulkulinnakkeiden miehitys talvisodassa on rannikkotykistön historian etäinen sivujuonne. Oravanniemi oli sulkulinnakeketjun äärimmäinen piste. Se sijaitsi itse asiassa melkein keskellä Karjalan Kannasta. Jostakin historian oikusta juuri Oravanniemi on säilynyt parhaiten kaikista sulkulinnakkeista. Bunkkeri sijaitsee itse niemen kärjestä noin 600 metriä sisämaahan päin. Etäisyys niemen itärantaan on noin 400 metriä ja niemen länsirantaan noin 200 metriä. Bunkkeri on tiheän lehtimetsän keskellä. Oravanniemen alue on nykyään asumaton. Venäläisessä maastokartassa ei niemelle löydy nimeä. Perille niemeen on ilmeisesti leiriytyjien vuoksi kuitenkin ajokelpoinen tie. Oravannimen bunkkeri on räjäytetty. Järeät kattorakenteet ovat romahtaneet päällekkäin. Linnoitteen alkuperäinen laajuus ja lujuus näkyy hyvin selvästi. Ehjässä seinämässä on teksti ”Talvisota 39/40.”

VAHTINIEMI

Vahtiniemi sijaitsee Käkisalmesta runsaat viisi kilometriä suoraan pohjoiseen. Murikan patterialueen ja Vahtiniemen väliä on noin kolme kilometriä. Muodoltaan Vahtiniemi ei paljoakaan muistuta niemeä; tosin pieni ulkoneva laitureineen alueella on. Vahtiniemi oli Rannikkotykistörykmentti 3:n tärkeimpiä toimipisteitä. Siellä oli vuodesta 1919 lähtien raskas patteri, vuosina 1922 – 1928 myös patteriston (II/RT 3) esikunta sekä vuodesta 1928 alkaen rykmentin aliupseerikoulu. II/RT 3 syntyi jo huhtikuussa 1919, kun III Rannikkopataljoonan tykistökomppanioista alettiin käyttää patteristo-nimiä. Tämän joukkoyksikön pieni esikunta toimi kuitenkin ensi alkuun Valamossa. Vahtiniemen II Patteristoon kuului viisi patteria, jotka olivat Käkisalmi eteläinen (Murikko), Käkisalmi pohjoinen (Vahtiniemi), Heinäsenmaa, Jaakkima (Kelppä) ja Mökerikkö. Patteriston komentajuutta hoitivat välillä vänrikit tai luutnantit, välillä komentajan tehtäviä oli määrätty hoitamaan joku vanhempi upseeri muun toimensa ohella.

Vaikka Vahtiniemen patteria ei aivan ensimmäisessä, kesällä 1918 vahvistetussa kokoonpanossa vielä ollutkaan, on se kuitenkin Laatokan vanhimpia pattereita. Vahtiniemi mainitaan jo Väinö Svanströmin kesäkuussa 1919 tekemässä raportissa. Svansröm käytti raportissaan pattereista edellisenä vuonna vahvistettuja numeroita. Vahtiniemen rakenteilla olevaa patteria hän numeron puutteessa kutsui nimellä ”Käkisalmen patteri n:o – ” Näin Svanström: ”Käkisalmen patteria n:o - rakennetaan parhaillaan sekä varustetaan kahdella 6” Canet tykillä laivastomallia ja pitäisi patterin valmistua tämän kuun kuluessa. Patterilla ei ole asuntoa miehistölle eikä myöskään patterin upseereille, mutta asunto on rakennettava yhtä aikaa patterin kanssa. Patteri tulisi yhdistettäväksi puhelimella patteriin n:o 1 (Murikka) sekä Käkisalmeen. Patterien välille olisi tehtävä tie sekä myöskin kaupungin pohjois-sataman ja patterin välille. Tämä patteri yhdessä samanlaisen patterin kanssa, jota yhtä aikaa rakennetaan Heinäsenmaalle hallitsee täydellisesti rintaman Käkisalmi – Verkkosaari sekä Heinäsenmaa. Patterille on myöskin rakennettava tähystystorni sekä etäisyydenmittaritorni vaakasuora-etäisyysmittaria varten sekä järjestettävä heliografiasema. Kaikki nämä työt on patterin tärkeyden takia viipymättä aloitettava.”

Arvi Koljosen mukaan Vahtiniemen patterin oikeanpuoleinen tykki saatiin koeampumakuntoon elokuussa, toinen tykki joulukuussa 1919. Patterin perussuunta oli itäkoillinen. Sektori mahdollisti ammunnan vain edessä aukeavalle vesialueelle.

Laatokan linnoitustöitä tehtiin intensiivisesti kesästä 1919 lokakuuhun 1921. Työt oli annettu tunnetulle hankolaiselle Oy Granitille, jolla oli runsaasti kokemusta rannikon linnoittamisesta jo Venäjän vallan ajalta. Granit Oy:n työtä Laatokalla on arvosteltu raskaasti. Arvi Koljonen luonnehtii asiaa näin: ”Sopimuksesta, jolla työt Granitille luovutettiin, oli sittemmin paljon puhetta ja sikäli kuin minä asiaa tunnen antoi siihen pääasiassa aihetta se, että heti sopimuksen teon jälkeen siirtyivät (Sotaministeriön) Insinööritoimiston päällikkö – prof. Lönnrot ja apulaispäällikkö maj. Fabritius vastaaviin asemiin O. Y. Granitille, joten he siten siis olivat tehneet k.o. sopimuksen itsensä kanssa. Sikäli kuin edelleen olen asiasta kuullut, sisälsi sopimus Granitille suoritettavasta maksusta m.m. sellaisen määräyksen, että toiminimi saa 20% bruttomenoista. Sekä näennäisesti että todellisuudessa oli siis tämä sopimus Granitille sangen edullinen, mutta toiselta puolelta lienee myönnettävä, että tuskin mikään toiminimi olisi k.o. työhön ryhtynyt jostain kiinteästä urakkasummasta varsinkaan kun – työn teettäjät eivät työtä alettaessa tietäneet mitä he oikeastaan aikoivat teettää. Rykmentillä k.o. töihin nähden nyt tai myöhemmin ei ollut valvontaoikeutta ja sitä on pidettävä epäkohtana, vaikkakin toisaalta täytyy sanoa, että tehokkaaseen valvontaan ei olisi henkilökunnan ja ammattitaidon puutteen takia ollut mahdollisuuksiakaan.”

Vahtiniemenkin aluetta kehitettiin kaikesta huolimatta. Tasaiseen maastoon raivattiin harjoituskenttä sekä rakennettiin kasarmi, sotilaskoti, asuntoja, huoltorakennuksia ja ampumarata.

Talvisodan aikana Vahtiniemen linnakkeella sijaitsi Kurkijoen Lohkon komentopaikka. Laatokan jäädyttyä Vahtiniemen linnakkeen puolustajat suorittivat partiointia ja valvontaa Laatokalla. Rannikkotykit myös häiritsivät tulellaan varsin tehokkaasti hyökkääjän pommikonemuodostelmia.

Jatkosodan aikana Vahtiniemen patteri varusteltiin uudelleen. Yksityiskohtiin menemättä todetaan, että raskasta kalustoa Vahtiniemeen ei kuitenkaan enää sijoitettu, vaan tämän Käkisalmen pohjoissatamaan johtavaa väylää varmistavan patterin kalustoksi riitti kaksi 75 millimetrin Canet-tykkiä. Laatokan patterien tykkikaluston vaihtoihin liittyy pelkästään vuoden 1941 syksyn ajalta lukematon määrä tapahtumia. Kalustoa siirrettiin tuliasemasta toiseen taistelutoiminnan vaatimalla tavalla. Laatokan tilanteen vakiinnuttua osa kalustosta siirrettiin Äänisen rannikolle.

Sotien jälkeen Vahtiniemestä on kehitetty neuvostojoukkojen tukikohta. Alueen venäjänkielinen nimi Storozhevoje tarkoittaa vahtipaikkaa. Alue on edelleen sotilaskäytössä ja turisteilta suljettu. Seuraava kuvaus perustuu Käkisalmessa asuvan, eläkkeellä olevan kontra-amiraalin ja runoilijan Rostislav Oleninin lähettämiin valokuviin ja selostuksiin.

Vahtiniemen molemmat alun perin kuuden tuuman rannikkotykeille tehdyt asemat ovat verraten hyvin säilyneitä. Asemat sijaitsevat rinnakkain runsaan 50 metrin päässä toisistaan lähellä Laatokan rantaa. Tykkiasemien linnoiteet ovat pääosin siinä muodossa, johon ne tehtiin 1920-luvun alussa. Kyseessä ovat siis tyypilliset takaa avoimet tykkiasemat. Valokuvasta näkyy, että toisen tykkiaseman betoniseinämä on jonkin verran sortunut ja aseman pohjalle on valunut soraläjä. Tykkiaseman peruspulttikehä ei ole alkuperäinen, vaan jatkosodan aikaisen kevyen 75:n millimetrin Canet-tykin pulttikehä.

Vahtiniemessä on jäljellä ja edelleen käytössä suomalaisten tekemiä rakennuksia. Ilmeisesti 1930-luvulla rakennettu ns. komentajan asuintalo näyttää valokuvan perusteella hyväkuntoiselsta. Rastislav Oleninin mukaan nykyiset haltijat kutsuvat rakennusta Mannerheimin taloksi. Rakennus ei silti mitenkään liity Mannerheimin elämänvaiheisiin, vaikka marski kyllä kävi tarkastusmatkalla Vahtiniemessäkin ennen sotia. Itse asiassa luovutetussa Karjalassa on nykyvenäläisten tarinoiden mukaan muitakin Mannerheimin datsoja, vaikka marsalkka ei sellaisia Karjalan mailla omistanut ainoatakaan.

Vahtiniemen kasarmialueelta löytyy myös toinen hyvin säilynyt suomalaisajan rakennus. Se sijaitsee pohjoisemmasta eli 1.-tykin asemasta noin 100 metriä sisämaahan päin. Tämä kaksikerroksinen rakennus oli henkilökunnan asuintalo. Rakennus näyttää hoidetulta ja asuinkäytössä olevalta.

VALAMO

 

Valamon saariryhmään kuuluu pääsaaren lisäksi kymmeniä muita saaria. Pyhittäjäisät Sergei ja Herman perustivat Valamon luostarin todennäköisesti 1100-luvulla. Saariryhmä kuului Ruotsiin vuosisadan ajan vuoden 1617 Stolbovan rauhasta vuoteen 1717, jolloin Karjalan valloittanut Pietari Suuri käynnistytti uudelleen luostarin kehittämisen. Nykyiseen muotoonsa Valamo on kehittynyt 1800-luvulla. Luostarin pääkirkon alatemppeli vihittiin vuonna 1892 ja ylätemppeli vuonna 1896.

Valamon luostari siirtyi Suomen itsenäistyttyä Suomen ortodoksiselle kirkolle. Valamo oli pääosin venäjänkielinen myös Suomen kaudella. Luostariyhteisön bysanttilais-venäläinen perinne oli syntynyt vuosisatojen kuluessa. Venäläiseen traditioon kuului mm. juliaaninen ajanlasku. Luostariyhteisöllä oli aikojen saatossa sijaintinsa takia vahvat siteet karjalaiseen yhteiskuntaan. Suomen itsenäistyttyä ja yhteyksien Venäjälle katkettua Valamon etnisesti venäläisen yhteisön oli pakosta sopeuduttava suomalaiseen ortodoksisuuteen. Yhteiselo ei sujunut alkuaikoina ilman kitkaa.

Valamo oli ennen sotia suomalaisten suosima matkailukohde. Turisteja kiinnosti ennen kaikkea luostarin pääkirkko, jonka ylätemppeliä erityisesti ihasteltiin. Miltei jokainen matkailija piti velvollisuutenaan kiivetä pääkirkon kellotorniin. Saaren ainutlaatuisen luonnon lisäksi myös luostarin museo sekä luostarialueen ulkopuolella olevat skiitat ja erakkomajat viehättivät matkailijoita.

Talvisodan loppuvaiheessa Neuvostoliitto pommitti raskaasti Valamoa. Suurin hyökkäys tapahtui 4.2.1940 kolmena aaltona, yhteensä 76 koneen voimin. Patterialueiden lisäksi pommitukset kohdistettiin myös pääluostarin alueelle. Ilmahyökkäysten rajuuteen ja suureen pommimäärään nähden luostarin vauriot olivat hämmästyttävän pienet. Vuoden 1941 syksyllä irtautuessaan Valamosta neuvostojoukot räjäyttivät saarella muutamia rakennuksia, eivät kuitenkaan aivan luostarin ydinalueella.

Valamo oli henkireikä neuvostojoukoille elokuussa 1941, jolloin evakuoitiin yli 10 000 Rautalahden mottiin Laatokan luoteispuolella jäänyttä sotilasta luostarisaaren kautta Leningradin rintamalle. Suomalaiset ottivat Valamon uudelleen haltuunsa ilman varsinaisia taisteluja syyskuussa 1941. Sotatapahtumien osalta jatkosota oli Valamossa rauhallinen. Valamossa oli paljon suomalaisjoukkoja, viimeiset poistuivat 20.9.1944.

Valamossa toimi vuosina 1940 – 41 merimiesammattikoulu ja sinne oli sijoitettuna jungmannikomppania. Asiasta kertova muistolaatta on kiinnitettynä hotellirakennuksen seinään. Valamossa oli sotien jälkeen pitkän aikaa sotainvalidien ja vammaisten hoitolaitos. Pääkirkkoa käytettiin muun muassa perunavarastona. Saari kuului Neuvostoliiton sisäisiin turistikohteisiin 1960 – 1970 - luvuilla. Luostarikäyttöön Valamon saari on elpynyt vasta 1990-luvulla. Pääluostarin lukuisissa rakennuksissa sekä eri puolilla saaristoa sijaitsevissa skiitoissa on käynnistynyt ennennäkemätön, vaikkakin hitaasti etenevä restaurointi. Aikoinaan suunnattoman kauniit maalaukset pääkirkon ylätemppelissä ovat kuitenkin vaurioituneet osin pommitusten osin perunoiden varastoinnin vaikutuksesta niin pahoin, että toistaiseksi niistä on onnistuttu entisöimään vain muutama.

PATTERISTON ESIKUNTA LUOSTARIN KUPEESSA

Rannikkojoukkojen ensimmäiset osat tulivat Valamoon toukokuussa 1918. Valamon Saariaseman nimellä toimintansa aloittanut sotilasyksikkö aloitti patterin rakentamisen Rautaveräjälle jo vuonna 1918 ja Niikkanaan keväällä 1919. Sotilaiden läsnäolo luostarisaarella vaikutti tietenkin paljon luostariyhteisöön. Aivan ensimmäinen sotilasjoukko tuli Valamoon Salmista, mutta länsisuomalaisten sotilaiden osuus tuli pian hallitsevaksi. Ymmärrettävästi kulttuurillinen yhteentörmäys sekä armeijan suorittama omaisuuden ja kiinteistöjen haltuunotto kiristivät sotilaitten ja luostariyhteisön välejä. Aikalaisten mukaan "ne tavaramäärät, jotka rykmentille otettiin luostarista eivät suinkaan olleet vähäisiä." Erityisen hankala asia lienee ollut luostarin yhteysaluksen s/s Valamon takavarikko ja palauttaminen. Aluksi III Patteriston esikunta, sen toimitusjoukkue ja osa henkilökuntaa perheineen sijoitettiin luostarin hotelliin. Elämän siellä sanottiin olleen väliin siivotonta. Syntyvaiheessaan olevan köyhän maan puolustuslaitoksen tarpeiden ja luostariyhteisön laillisten oikeuksien välistä juopaa kurottiin umpeen koko 1920-luku. Asioita puitiin mm. vuonna 1920 Sovinto-oikeudessa, joka määräsi valtion maksamaan korvauksia luostarille.

Tilanne normalisoitui vähitellen. Alkuhankaluuksien jälkeen kehitettiin molemminpuolista vuorovaikutusta. Tilanne parani heti sen jälkeen, kun Valamon yksikköön ruvettiin ottamaan enemmän sotilaita ortodoksiselta alueelta. Suuri merkitys oli myös pitkäaikaisen patteriston komentajan majuri Gunnar Sandholmin ja koko rannikkotykistörykmentin komentajan eversti Eino I. Järvisen määrätietoisella ja luostarin erityisaseman huomioivalla työllä. Vuonna 1924 luostari vuokrasi patteriston esikuntaa varten Alamajatalon, joka sijaitsi pari sataa metriä hotellista kaakkoon luostarilahden rannalla. Kasvitarhojen ympäröimä Alamajatalo muodosti erillisen kokonaisuuden, vaikka sijaitsikin aivan luostarialueella. Tämän vuoksi oli sekä luostarin, että patteriston etu sijoittaa esikunta siihen. Patteriston toimitusjoukkueen kasarmiksi vuokrattiin hotellista pari sataa metriä itään oleva yksikerroksinen kivirakennus.

Valamon patteriston numero muuttui vuoden 1928 järjestelyissä II:ksi. Patteriston henkilökunta ja luostarin johto sekä munkit solmivat pysyviä ystävyyssuhteita. Pieni esikunta tukiosineen eleli läheisessä yhteydessä luostarin kanssa. Patteriston tarvitsema huolto, ennen kaikkea yhteysalusliikenne palveli luostarin tarpeita varsinkin kelirikkoaikana. Patteriston henkilökunnan tarvitsemat kauppa-ja postipalvelut hyödyttivät myös luostaria. Luostarin hotellin saunassa kylpivät yhdessä niin munkit, "rantapyssyn" henkilökunta kuin saaren harvalukuinen muu virkamieskuntakin.

Osittain patteriston käytössä ollut luostarin hotelli on pystyssä tänäkin päivänä. Hotellirakennus on valmistunut vuonna 1857 ja sitä on pariin otteeseen myöhemmin laajennettu. Rakennus on Valamon kauneimpia. Se on otettu uudelleen hotellikäyttöön. Hotellin vierashuoneet ovat vaatimattomia, niukan yksinkertaisesti kalustettuja. Rakennuksen toisessa kerroksessa on vaatimaton kahvila. Kuten 1930-luvulla, hotellirakennuksessa toimii nykyisin taas koulu. Ennen sotia monet koululaiset olivat sotilaitten lapsia. Nykyisin koulua käyvät Valamon kylän lapset. Luostarisaarella on nykyisin yhteensä noin viisisataa asukasta. Heistä osa on aunuksenkarjalaisia vanhuksia, jotka tervehtivät turisteja suomen kielellä luostarin sisäänkäynnin tienoilla.

Esikuntarakennuksena toiminut vierashuone eli Alamajatalo oli vuonna 1865 valmistunut kaksikerroksinen tiilitalo. Se rakennettiin alun pitäen suomalaisia, usein vähävaraisia pyhiinvaeltajia varten. Rakennus säästyi talvisodan pommituksissa, mutta suomalaisten palattua Valamoon syksyllä 1941 rakennus oli räjäytetty. Tänä päivänä esikuntarakennuksesta ei ole jäljellä perustuksiakaan. Rakennuksen paikalla on Punalippuisen Laatokan laivaston muistomerkki. Muistomerkin kirjoituksessa ylistetään laivaston urhoollisuutta syksyn 1941 evakuointitehtävissä. Lähellä esikuntaa sijaitseva entinen patteriston komentajan kaksikerroksinen virka-asunto toimii edelleen asuntona.

Toimitusjoukkueen kasarmi vaurioitui talvisodassa. Pääosa rakennuksesta on kuitenkin edelleen pystyssä. Rakennus on nyttemmin peruskorjattu. Nykyvalamolaiset käyttävät siitä nimeä "flotskii dom" eli "meriväen talo".

Vuosina 1918 – 1919 Luostarilahden pohjukkaan oli asennettu 75 mm:n rannikkotykki. Se poistettiin vähin äänin luostarimiljööseen huonosti sopivana. Rannikkotykistön suunnitelmissa oli 1920-luvulla sijoittaa ilmatorjuntapatteri luostarin sisääntuloa valvovalle Nikolskin saarelle. Saarella oleva skiitta oli – ja on tänäänkin – Valamon kiehtovimpia nähtävyyksiä. Luostarin johdolle ei tietenkään ollut yhdentekevää, näkeekö matkailija luostaria laivalla lähestyessään ensimmäisenä kirkon risteineen vai tykkipatterin. Oli kyse Valamon symbolisesta hahmottumisesta. Myös puolustuslaitoksen johto ymmärsi lopulta asian. Vaikka kysymys nostettiin yhä uudestaan esiin, aina lopulta luovuttiin Nikolskin haltuunotosta. Kun tämän asian tiimoilta oli kulunut paljon aikaa ja tupakkaa, jäi tämän rakentamattoman Nikolskin patterin nimeksi, tosin epävirallisesti , "Tupakkasaaren patteri."

YLLÄPPÄÄ

Ylläppään niemi sijaitsee seitsemän kilometriä Järisevänniemestä pohjoiseen. Matkaa Taipaleen jokisuuhun Ylläppäänniemeltä on 11 kilometriä. Niemi on ulkomuodoltaan täsmälleen samanlainen kuin etelämpänä oleva Järisevänniemi. Ainoastaan mittasuhteet ovat toiset: Ylläppääniemi on noin kilometrin pituinen ja myös suunnilleen kilometrin levyinen. 1930-luvun kartan mukaan niemenkärki kasvaa sekametsää. Lähellä on Ylläppään kylä peltoaukeineen.

Ylläppään patteria ei RT 3:n rauhanajan kokoonpanossa vielä ollut. Niemi sopi erittäin hyvin tulenjohtotarkoitukseen. Sieltä pystyi tähystämään rannan suunnassa Järisevään ja aina Saunaniemeen asti. Ylläppäähän rakennettiinkin 1930-luvun lopulla betoninen tulenjohtotorni. Tykkipatteri varustettiin lopullisesti vasta talvisodan alettua. Patterin toinen 120-millisistä tykeistä tuotiin Mustaniemen patterilta, toinen Järisevästä.

Neuvostojoukot yrittivät 11.2.40 koukata jäitse Järisevän patterin ohi tavoitteenaan Ylläppäänniemi. Hyökkäys tapahtui noin pataljoonan voimin. Vihollisella oli käytössään 13 lumikiitäjää ja 4 – 5 hyökkäysvaunua. Hyökkäys torjuttiin neljän rannikkopatterin ja yhden kenttätykkipatterin yhteistoiminnalla. Järisevän linnake havaitsi etenevän osaston ja ampui sitä 120-millisillään 6 – 7 kilometrin etäisyydelle noin tunnin ajan. Ylläppään rannikkopatteri avasi tulen vajaan kuuden kilometrin etäisyydeltä ja tulitti hyökkääjää liikeammuntamenetelmällä ampuen yhteensä 93 kranaattia. Ylläppään kenttätykkijaos yhtyi torjuntaan. Konevitsan kuuden tuuman eteläpatteri kulutti hyökkääjää aloittaen hakuammunnan noin 16 kilometrin etäisyydellä ja päästen tarkkaan vaikutusammuntaan patterilta nähden loittoneviin maaleihin hieman yli 18 kilometrin ampumaetäisyydeltä. Kaarnajoen patteri yhtyi ammuntaan, kun hyökkääjä tuli sen kantaman piiriin. Osasto joutui tykistötulen ja Ylläppään lähipuolustuksen vuoksi kääntymään vajaan puolen kilometrin päässä Ylläppäänniemestä.

Jatkosodan aikana Ylläppäähän sijoitettiin kolmitykkinen 6 tuuman Canet-patteri. Kaksi tykkiä sijoitettiin talvisodan aikaisiin asemiin, kolmas uuteen asemaan. Taisteluammuntoja patteri suoritti vain kesäkuussa 1944, jolloin se tulitti Sortanlahden edustalle pyrkinyttä alusosastoa.
Ylläppään venäjänkielinen nimi on nykyään Tseremuhino. Neuvostoaikana on Ylläppäänlahden rannalle rakennettu Laatokan laivaston korjaustelakka. Telakka-alue on suljettua aluetta vielä nykyäänkin. Ttelakan työntekijät ovat purkaneet Ylläppään patterin kenttälinnoitteiden puutavaran omiin tarkoituksiinsa.

Ylläppäänniemen korkea ja lujaa tekoa oleva tulenjohtotorni on yhä paikallaan korkean maatöyrään päällä asutusalueen reunassa. Tornin teräsovet ovat poissa. Tornin sisällä ei enää ole portaita, joten ylös ei pääse kiipeämään. Tulenjohtotornin ympärillä on pomminkuoppia. Maasto laskee jyrkästi tornilta rantaan mentäessä. Aivan rannassa ovat tykkiasemien jäänteet. Talvisodan aikaiset, noin 30 metriä toisistaan olevat asemat ovat nykyään mitään sanomattomia kivikasoja. Kolmas, pelkästään jatkosodan aikana käytetty asema on tänä päivänä vain vedellä täyttynyt kaivanto.

©2014 Perinneyhdistys - suntuubi.com