Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Taistelut Laatokalla talvisodassa

 


 

Euroopan suurin järvi


Euroopan suurimman järven, Laatokan pinta-ala on 17 700 neliökilometriä. Järven pituus on 207 km, leveys 130 km. Laatokan pohjoisrannikko on lukemattomien saarien ja pitkien vuonojen ja salmien verhoama. Yhtenäisen saariston etupuolella Laatokan pohjoisosaa kiertää ulkosaarten ketju, joka alkaa itärannikon tuntumassa olevasta Lunkulansaaresta jatkuen Ristisaaren, Valamon, Mökerikön ja Heinäsenmaan kautta etelämpänä olevaan Konevitsaan. Laatokan pohjoisosa on kauttaaltaan syvää. Siellä on kaksi yli 150-metristä syvännettä; toinen Valamon ja Lahdenpohjan välissä, toinen Kurkijoen edustalla. Laatokan syvin kohta on 230 metriä. Vedet alkavat mataloitua selvästi vanhan valtakunnanrajan – Syvärijoen suun eteläpuolella. Eteläisellä Laatokalla, vaikka se onkin laaja, vedet ovat alle 40 metriä syviä. Laatokan eteläranta on matala ja soinen.
Linnoittamisen ulkoilmamuseo
Laatokan vanhat, nykyisin pääosin autiot linnakesaaret ovat eräänlainen linnoittamisen ulkoilmamuseo. Kaikki Pohjois-Laatokalla olevat vanhat suomalaiset rannikkopatterit ovat säilyneet miltei siinä kunnossa, mihin ne jäivät suomalaisten lähdettyä syyskuussa 1944. Linnakkeilla olleet puurakennukset ovat kylläkin, aniharvaa poikkeusta lukuun ottamatta palaneet tai lahottuaan sortuneet. Sen sijaan lujat kantalinnoitteet ovat säilyneet hyvin. Parhaiten säilyneet asemat ovat pienessä Ristisaaressa. Tämä vanha linnakesaari sijaitsee Valamon ja Mantsinsaaren puolivälissä. Muita hyvin säilyneitä linnoitteita löytyy myös Mantsinsaaresta, Valamon Niikkanasta ja Rautaveräjästä, Mökeriköstä ja Heinäsenmaalta. Laatokan länsirannalla suomalaisten tekemät rannikkopatterit on osaksi hävitetty. Hyvin säilyneitä ovat kuitenkin kuuluisa Kaarnajoen patterialue Taipaleen pohjoispuolella, Mustaniemen patteri Käkisalmen eteläpuolella sekä Konevitsan pohjoispatteri. Myös matkailijoilta vielä suljetussa Vahtiniemessä vanhat tykkiasemat ovat jäljellä. Täysin raunioituneenakin kertoo kuuluisa Järisevän patteri talvisodan ankarasta torjuntataistelusta.

 

Mantsinsaaren legenda

Suuret ja paljon taisteluita kokeneet Mantsinsaari ja Lunkulansaari sijaitsevat Laatokan koilliskulmassa aivan mantereen läheisyydessä. Noin 15 kilometriä pitkät saaret muodostavat yhdessä Uuksalonpään pitkän niemen kanssa omaleimaisen alueen, joka on yhtä paljon mannerta kuin saaristoa. Maantie kulki Salmin kirkonkylästä aivan mantereessa kiinni olevaan Lunkulansaareen. Lunkulansaaresta Mantsinsaareen taas päästiin kapulalossilla. Molemmissa saarissa asui satoja perheitä suurissa kylissä. Saaret kuuluivat Salmin pitäjään. Tämän päivän Mantsinsaari on lähes asumaton. Lunkulansaaressa on neuvostoaikana toiminut kalastusprikaati ja saaressa on edelleen jonkin verran asutusta. Lossi ei enää toimi.
Rannikkopattereita on Mantsinsaarella eri aikoina ollut kolmessa eri paikassa. Valamon Saariaseman nimellä lyhyen aikaa toimineeseen yksikköön kuuluivat Patteri numero 6 eli Mantsinsaari läntinen (Peiponen) sekä Patteri numero 7 eli Mantsinsaari eteläinen (Heinäluoto). Peiposen suuri kylä sijaitsi Mantsinsaaren länsirannalla. Heinäluoto puolestaan on pieni majakkasaari aivan Mansinsaaren eteläpuolella. Pääosa Laatokan pattereista uusittiin vuosien 1920-23 aikana. Mantsinsaaren lounaisrannalle sijoitettiin 2-tykkinen Canet-patteri. Peiposen ja Heinäluodon patterit purettiin ja tykit evakuoitiin.
Mantsinsaaren varsinainen patteri rakennettiin Lonkoinniemeen, saaren lounaisosaan vuonna 1921. Siihen kuului aluksi laiturin lisäksi betoninen kahden tykin avoasema, upseerien asunto, kasarmi sekä joitakin talousrakennuksia. Mantsinsaaren kasarmi rakennettiin hirrestä. Patterin kasarmi sekä asuin- ja huoltorakennukset sijaitsivat idyllisesti Härkämäen kylän siviiliasutuksen ja peltotilkkujen lomassa.
Mantsinsaaren kaksitykkisen patterin pääampumasuunnaksi ajateltiin "oikeaoppisesti" laajaa Laatokan ulappaa, joka aukeni patterimäeltä lounaaseen. Tykkiasemat oli rakennettu tämän mukaisesti. Suunnitelmissa oli kuitenkin alun perin myös maa-ammunnat Lunkulansaareen, Miinalan ja Salmin kirkonkylän alueille sekä Uuksalonpäähän. Molemmilla tykeillä kyettiin ampumaan näille patterin takasektorin alueille.
Talvisodan syttyessä Salmin Lohkoon kuului Mantsinsaaren rannikkopatteri, 1-tykkinen rautatiepatteri, kolme vanhalla kalustolla varustettua kenttätykkipatteria ja yksi jalkaväkikomppania (ErPPK 4). Ylivoimainen vihollinen hyökkäsi Lunkulansaareen yli jäätyneen Perämaan salmen 2.12.1939. Erillinen Polkupyöräkomppania 4 viivytti ylivoimaista vihollista läpi saaren viiden päivän ajan. Yksikkö vetäytyi pahoja tappioita kärsineenä ja loppuun väsyneenä Mantsinsaaren puolelle. Tässä vaiheessa neuvostojoukot olisivat epäilemättä päässeet Mantsinsaaren puolelle. Aloite siirtyi kuitenkin suomalaisille. Mantsinsaareen oli kuljetettu aluksilla Erillispataljoona 23. Se valtasi joulukuun aikana takaisin Lunkulansaaren pohjoispään sekä Uuksalonpään aina Kaidan sahalle asti. Pataljoona käynnisti tehokkaan partioinnin Salmista Pitkärantaan johtavalle rantatielle. Tämä partiointi yhdessä Matsinsaaren patterin tulenkäytön kanssa kulutti ja sitoi vihollisjoukkoja erittäin tehokkaasti aina sodan loppuun saakka. Mantsinsaari, Lunkulansaaren pohjoisosa ja Uuksalonpään eteläosa pysyivät suomalaisten hallussa käytännössä rauhantekoon asti. Uuksalonpää tosin menetettiin rauhantekoa edeltäneenä päivänä. Ne muodostivat vihollisen sivustassa, itse asiassa lähes selustassa olevan puolustusaseman. Useita kymmeniä kilometrejä pohjoisempana kokonainen neuvostodivisioona oli lähes motissa Kitelän alueella. Mottiin johti Laatokan saariston halki kapea huoltotie, jonka kuljetuksia Mantsinsaaren patterin tuli ja partiointi vaikeutti tehokkaasti. Mantsinsaaren rannikkopatteri ampui talvisodassa putkensa täysin loppuun. Pohjoisenpana, Pitkärannan edustan kolkoilla saarilla taisteli jalkäväki "Unohdettujen rintamalla." Salmin Lohkon tykistö, tärkeimpänä tuliyksikkönään Rautatiepatteri, tuki tätä taistelua. Lohkolla oli myös oma jalkaväkiosasto, joka taisteli Impilahden niemillä Mursulan alueella.

 

Taipaleen rannikkopatterit talvisodassa

Järisevä

Järisevänniemi sijaitsee Taipaleen jokisuusta tarkalleen neljä kilometriä pohjoiseen. Puoli kilometriä leveä ja suunnilleen yhtä pitkä niemi erottuu selvästi Laatokan muuten näillä seuduilla suorasta ja laakeasta rannasta. Järisevänniemen eteläpuolella on Järisevänlahti. Siitä etelään levittyy laaja hiekkaranta nimeltään Järisevänhiekka.
Järisevänniemeen sijoitetusta patterista käytettiin yleisimmin nimeä Taipale (Järisevä). Patterille sijoitettiin ensin vuonna 1918 kaksitykkinen 75 millimetrin patteri. Kalusto vaihdettiin kuitenkin jo seuraavana vuonna 120 mm:n Armstrongeihin, joita oli vapautunut Ahvenanmaalta, kun sen rannikkopatterit purettiin vuoden 1919 kuluessa.
Järisevän patterin pääampumasuunta oli suoraan ulapalle, itään. Vuodelta 1926 olevan ampuma-alapiirroksen mukaan koko sektori oli noin 200 astetta. Ampumasektori ulottui vasemmalta Ylläppäänniemestä oikealle Taipaleenjoen suun alueelle. Varsinaista takasektoria mantereen puolelle ei ollut. Järisevään rakennettiin 30-luvulla teräsbetoninen tulenjohtoasema. Sieltä pystyttiin hyvällä säällä johtamaan tulta Saunaniemeen asti. Näin tehtiinkin talvisodan alkuvaiheessa Kaarnajoen patterin häiritessä Saunaniemessä tapahtuvia joukkojenkuljetuksia.
Järisevän patterin ajateltu päätehtävä oli meriammunnat suorasuuntauksella. Sodan alusta alkaen päätehtäväksi muodostui kuitenkin maa-ammunnat epäsuoralla menetelmällä. Patterille rakennettiinkin tulenjohtotaso käytännön järkeä ja tilapäisvälineitä käyttäen. Järisevän patteri tulitti heti talvisodan alettua tehokkaasti Taipaleenjoen suun ja Terenttilän alueelle. Avoimen niemen päässä oleva patteri joutui tämän vuoksi hyökkääjän armottoman tykistötulen ja ilmapommitusten kohteeksi. Toinen Järisevän 120 mm:n tykeistä vaurioitui vihollisen tykistötulessa 19.12.39. Tykki siirrettiin tämän jälkeen taaempana olevalle Ylläppään linnakkeelle. Järisevän kuuluisaksi tykiksi tuli siis toinen sinne jääneistä 120-millisistä. Tämä loppuun ammuttu Armstrong-tykki on nykyään sijoitettu Rannikkotykistömuseon eteen Suomenlinnaan. Nestori Kaasalainen palveli tulenjohtaja Järisevän linnakkeella talvisodan aikana. Hän muistelee tykin käyttöä sen viimeisessä taistelutehtävässä: ”Tykkiä kyettiin liikuttamaan sivusuunnassa ja korotus, joka vaikutti ammuksen lentomatkaan myös toimi, joten kaksi tärkeää asiaa oli kunnossa, mutta lukkolaitteen iskuri ei pelannut. Mikä neuvoksi? Onneksi iskurin rakenne oli sellainen, että iskuri ulottui lukkolaitteen ulkopuolelle ja vasaran iskulla saatiin iskuri täyttämään sille kuuluvan tehtävän.”
Ilman Kaarnajoen patterin tulta ei Järisevään 19.2.40 jäitse kohdistettua hyökkäystä olisi ehkä kyetty torjumaan. Tulenjohtaja Nestori Kaasalainen muistelee: ”Annoin Kaarnajoelle Järisevän pisteestä käsin matkan ja suunnan, ne muutettuna Kaarnajoen tekijöiksi alkoi ammunta. Osumatarkkuus osoittautui erinomaiseksi ja neljän tykin linnakkeelta kaksi laukausta tykkiä kohden riitti lannistamaan hyökkääjien viimeisen aikomuksen ja jäljellä olevat viholliset lähtivät vetäytymään sinne, mistä olivat tulleetkin.”
Jatkosodan aikana Järisevänniemeen sijoitettiin neljätykkinen 75 millimetrin kenttätykkipatteri. Neuvostojoukot olivat talvisodan jälkeen räjäytelleet jo itse sodassa vaurioituneita asemia. Jatkosodan aikana korjattiin linnoitteita ja rakennettiin uusia, mm. tulenjohtotorni. Patterialue jäi suomalaisten jäljiltä ehjäksi, tietenkin sodan olot huomioon ottaen. Neuvostojoukot ovat myöhemmin käyttäneet aluetta räjäytysharjoituksiin.

 

Kaarnajoki

Kaarnajoen nelitykkinen 152/45-C patteri valmistui vuonna 1937. Tykit hajaryhmitettiin nelikulmion muotoisesti 150 – 250 metrin päähän toisistaan. Tykkien ryhmitysalueen sisään rakennettiin puiset tulenjohto- ja mittaustornit. Linnakkeelle rakennettiin myös kasarmi, vartiopäällikön asunto, tiilinen ampumatarvikevarasto ja joitakin muita rakennuksia. Patterin rauhan ajan numero oli 79. Patteri. Paikallinen väestö puhui tavallisesti Sakkolan patterista.
Timo Pesonen on kuvannut yksityiskohtaisesti vuonna 1954 painetussa RtUy:n julkaisussa Tykistöpatterin hajaryhmitys Kaarnajoen patteria ja sen toimintaa talvisodassa. Pesonen esittelee patterin topografista asemaa: ”K-joki, kuten linnaketta lähellä kulkevan Kovero-ojan eli Kaarnajoen mukaan nimitettiin, sijaitsi Metsäpirtin ja Sakkolan rajalla – Etäisyys Taipaleenjokeen ja Suvannon länsirintamaan, missä Talvisodan aikainen pääpuolustuslinja, ns Mannerheimlinja, kulki, vaihteli 6-8 km. Lyhin etäisyys Laatokan rantaan oli n 4 km. Kuten oheisesta karttaluonnoksesta näkyy, ei varsinainen linnakealue poikennut ympäröivästä verrattain yksitoikkoisen tasaisesta, tälle seudulle tyypillisestä hiekkakangasmaastosta, jossa siellä täällä oli pienehköjä, verrattain kovapohjaisia soita. ”
Kaarnajoen patteri sijaitsi siis verraten kaukana Laatokasta. Itse patterialueella olevaa puista tulenjohtotornia ei tositilanteessa kyetty käyttämään tulenjohtoon. Kaarnajoelta suoritetut meriammunnat johdettiinkin Järisevän, Ylläppään ja Taipaleenjoen suun mittausasemista.
Kaarnajoen patteri ampui 316:ssa taisteluammunnassa yhteensä miltei tasan 3000 kranaattia. Patterin maalit olivat Taipaleen virran eteläpuolella Metsäpirtin alueella, Taipaleenvirran ylityspaikoilla sekä Terenttilän niemen alueella. Lisäksi patteri suoritti ammuntoja ilmamaaleihin. Sodan alussa yksi meriammunta suoritettiin Saunasaaren alueella oleviin kuljetusaluksiin. Kaarnajoen patteri oli myös mukana torjumassa jäitse tapahtuvia panssarivaunujen hyökkäyksiä Ylläppäänniemeen 11.2. ja Järisevän patterille 19.2.1940.
Hajaryhmitetty ja naamioitu patteri pysyi hyvin suojassa aina maaliskuun alkuun asti. Sanottiinkin, että kun Kaarnajoki ampui, niin Järisevälle kostettiin. 1.3.40 Kaarnajoen patterialueelle kohdistui kuitenkin tulimyrsky. Hajaryhmitys ja lujat linnoitteet osoittivat nyt lopullisesti merkityksensä. Lisäksi hiekkainen kangasmaasto vaimensi alueelle iskeytyvien kranaattien räjähdysvoimaa. varsinaisia tykkiasemia eivät maaliskuun alun tuli-iskut vaurioittaneet. Talvisota kulki loppuaan kohti. Kaarnajoen tykkien irrotus ja siirto taaemmas aloitettiin 11.3. Siirto muuttui rauhanteon myötä kaluston evakuoinniksi Savonlinnan alueelle.
Taipaleenjoen pohjoispuolelle lähelle entistä Kaarnajoen patteria siirrettiin jatkosodan aikana toukokuussa 1943 Saunaniemestä kaksi 152 millimetrin merikanuunaa. Patteri sai nimekseen Kaarnajoki II. Tämän patterin tykit siirrettiin vuoden 1944 toukokuussa Ääniselle. Vanhoihin talvisodan aikaisiin asemiin sijoitettiin kesäkuun lopulla kolme kuuden tuuman Canet-tykkiä. Tykit ehtivät olla asemissaan vajaat kaksi viikkoa. Ne siirrettiin 8.7. mennessä Kurkijoen Kurkiniemeen.

 

Ylläppää

Ylläppään niemi sijaitsee seitsemän kilometriä Järisevänniemestä pohjoiseen. Matkaa Taipaleen jokisuuhun Ylläppäänniemeltä on 11 kilometriä. Niemi on ulkomuodoltaan täsmälleen samanlainen kuin etelämpänä oleva Järisevänniemi. Ainoastaan mittasuhteet ovat toiset: Ylläppääniemi on noin kilometrin pituinen ja myös suunnilleen kilometrin levyinen. 1930-luvun kartan mukaan niemenkärki kasvaa sekametsää. Lähellä on Ylläppään kylä peltoaukeineen.
Ylläppään patteria ei RT 3:n rauhanajan kokoonpanossa vielä ollut. Niemi sopi erittäin hyvin tulenjohtotarkoitukseen. Sieltä pystyi tähystämään rannan suunnassa Järisevään ja aina Saunaniemeen asti. Ylläppäähän rakennettiinkin 1930-luvun lopulla betoninen tulenjohtotorni. Tykkipatteri varustettiin lopullisesti vasta talvisodan alettua. Patterin toinen 120-millisistä tykeistä tuotiin Mustaniemen patterilta, toinen Järisevästä.
Neuvostojoukot yrittivät 11.2.40 koukata jäitse Järisevän patterin ohi tavoitteenaan Ylläppäänniemi. Hyökkäys tapahtui noin pataljoonan voimin. Vihollisella oli käytössään 13 lumikiitäjää ja 4 – 5 hyökkäysvaunua. Hyökkäys torjuttiin neljän rannikkopatterin ja yhden kenttätykkipatterin yhteistoiminnalla. Järisevän linnake havaitsi etenevän osaston ja ampui sitä 120-millisillään 6 – 7 kilometrin etäisyydelle noin tunnin ajan. Ylläppään rannikkopatteri avasi tulen vajaan kuuden kilometrin etäisyydeltä ja tulitti hyökkääjää liikeammuntamenetelmällä ampuen yhteensä 93 kranaattia. Ylläppään kenttätykkijaos yhtyi torjuntaan. Konevitsan kuuden tuuman eteläpatteri kulutti hyökkääjää aloittaen hakuammunnan noin 16 kilometrin etäisyydellä ja päästen tarkkaan vaikutusammuntaan patterilta nähden loittoneviin maaleihin hieman yli 18 kilometrin ampumaetäisyydeltä. Kaarnajoen patteri yhtyi ammuntaan, kun hyökkääjä tuli sen kantaman piiriin. Osasto joutui tykistötulen ja Ylläppään lähipuolustuksen vuoksi kääntymään vajaan puolen kilometrin päässä Ylläppäänniemestä.

 

Rannikkotykistö torjumassa hyökkäyksiä Suvannolla

Vuoksi on Saimaan laskujoki Laatokkaan. Vesistöllä on kaksi laskuhaaraa, joista pohjoinen haara laskee Käkisalmen tasalla ja eteläisempi Taipaleen tasalla Laatokkaan. Vuoksi virtaa Antrean eteläpuolella Pölläkkälässä kaakkoon, mutta kääntyy Oravanniemessä itään. Pölläkkälästä Kiviniemeen asti ulottuu noin 26 km pituinen suvanto, jonka suurin leveys on 3,4 km. Kiviniemen erottaa Taipaleenjoesta 30 km pitkä suvanto, joka on leveimmillään 2,5 km. Vuoksi laskee Taipaleenjokea pitkin Laatokkaan tehden mutkan Koukunnniemen eteläpuolitse.
Karjalan Kannaksen pääpuolustusaseman itäinen osa kulki Vuoksen vesistön pohjoisrantaa pitkin, jolloin linjan puolustuksen vahventamiseksi suunniteltiin ja rakennettiin sulkulinnakkeet Oravanniemeen, Noisniemeen, Kiviniemeen, Hovinniemeen, Kekinniemeen ja Patoniemeen. Rakenteeltaan ne suunniteltiin massiivisiksi linnoitteiksi, joiden päätehtävä oli sivustatulen ampuminen suorasuuntauksella Vuoksen vesistölle.
Suvannon sulkulinnakkeet rakennettiin vuosina 1923 – 24. Ainoastaan Kiviniemen sulkulinnake aseistettiin jo rauhan aikana. Kahden vuosikymmenen aikana sulkulinnakkeiden olemassaolo miltei unohdettiin. Niihin ei oltu suunniteltu aseistusta. Vasta talvisodan sytyttyä Johan Rikaman aloitteesta sulkulinnakkeet varustettiin 57 mm:n rannikkotykeillä, joilla ei ollut suuntausominaisuuksia epäsuoralle ampumamenetelmälle. Ainoa käyttökelpoinen ampumamenetelmä oli suorasuuntaus, johon linnakkeet oli käyttötarkoitukseltaankin suunniteltu.
Sulkulinnakkeet saatiin aseistettua määrävahvuisiksi 57/48 No- ja 57/26 K -rannikkotykeillä vasta 23.12.1939. Sulkulinnakkeiden aseistamiseen vaikuttivat osaltaan suhteellisen pitkät kaluston siirtomatkat Suomenlinnasta. Myös sotatila hankaloitti toimituksia etulinjaan, jossa sulkulinnakkeet sijaitsivat. Tulivoimaltaan sulkulinnakkeet edustivat etulinjan tehokkainta osaa. 57 mm:n rannikkotykkien suuri lähtönopeus pienensi kranaatin lentorataa pidemmille ampumaetäisyyksille, jolloin tulen teho oli suuri verrattuna suurempiin kaliipereihin. Erilaatuiset ampumatarvikkeet mahdollistivat erityyppisten maalien tehokkaan tulittamisen.

Vuoksen-Suvannon -linjan sulkulinnakkeet tukivat etulinjan jalkaväkirykmenttien taisteluita. Sulkulinnakkeiden päätehtävä oli torjua vihollisen hyökkäykset ampumalla sivustatulta itä- ja länsisuunnassa Vuoksen vesistöalueelle. Niiden ensisijaiset maalit olivat vihollisen hyökkäysvaunut ja lukumäärältään vahvemmat jalkaväkiosastot. Sulkulinnakkeiden taistelukykyä lisättiin valonheittimillä, jotka sijoitettiin linnoitteiden yhteyteen. Valonheittimet saatiin kuitenkin vasta tammikuussa 1940 miehitettyä koulutetulla henkilöstöllä, jolloin niiden antama hyöty pystyttiin käyttämään hyväksi.
Sulkulinnakkeet aiheuttivat jatkuvalla tulitoiminnallaan raskaita tappioita vihollisen jalkaväelle ja panssariajoneuvoille. Linnoitteet muodostivatkin suomalaisjoukkojen puolustuksen perustan. Tästä syystä ne joutuivat myös neuvostotykistön massiivisen tulituksen kohteeksi.
Sulkulinnakkeiden miehistö oli pääosin rannikkotykistökoulutuksen saanutta. Laatokan Meripuolustus ja III Armeijakunnalle alistettu Kannaksen Lohko myös huolehtivat miehistöjen vaihdosta sodan kuluessa. Sulkulinnakkeet olivat myös merivoimien tykkihuollossa. Laatokan Meripuolustus asetti III AKE:aan yhteysupseeriksi reservin vänrikki Eero H. Revon, jonka tehtävänä oli Kannaksen Lohkon sulkulinnakkeiden asioiden hoito. Eero Revon muistiinpanojen ansiosta Suvannon sulkulinnakkeiden vaiheista tiedetäänkin suhteellisen paljon. Patoniemen ja Kekinniemen sulkulinnakkeiden taisteluista on laadittu tarkat sotapäiväkirjat.
Patoniemen sulkulinnake sai ensimmäisen viholliskosketuksen heti itsenäisyyspäivän jälkeen. Sulkulinnake ampui ensimmäisessä tulitehtävässään yhteensä 108 kranaattia. Sodan alkupäivistä lähtien linnake oli vihollisen tykistötulen kohteena. Joulupäivänä vihollinen yritti jalkaväellään Suvannon yli hyökäten mm. Patoniemeen. Helmikuun puolestavälistä alkaen tapahtui useita komppanian – pataljoonan vahvuisen vihollisen hyökkäyksiä, jotka kuitenkin torjuttiin. Puolustuslaitteet murenivat tulen alla jatkuvasta korjaamisesta huolimatta. Sodan päättyessä Patoniemen sulkulinnakkeesta oli jäljellä vain vaurioitunut miehistösuoja ja ampumakellari.
Kekinniemen sulkulinnake ei osallistunut talvisodan ensimmäisten kolmen viikon aikana taistelutoimintaan. Sen sijaan vihollisen tykistö ampui sulkulinnaketta päivittäin ja myös ilmavoimat rynnäköivät sitä vastaan. Kekinniemen sulkulinnake osallistui joulupäivänä alkaneen hyökkäyksen torjuntaan yhdessä Patoniemen sulkulinnakkeen kanssa aiheuttaen hyökkääjälle tuntuvia tappioita. Tammi – helmikuun aikana vihollinen tulitti jatkuvasti myös Kekinniemen linnaketta saaden jatkuvasti täysosumia. Mitään erityistä vahinkoa ne eivät lujiin rakenteisiin kuitenkaan aiheuttaneet.
Lännempänä sijaitseva Hoviniemen sulkulinnake tuki tulellaan Kekinniemessä käytyjä taisteluja. Hoviniemi torjui myös Suvannon jäälle pyrkiviä vihollispartioita. Kivisalmessa käytiin raskaita taisteluja heti talvisodan alkupäivinä. Maantie- ja rautatiesiltojen räjäyttämisen jälkeen Kiviniemen tykki- ja konekiväärikorsu oli etulinjassa koko sodan ajan. Läntisemmät Oravanniemen ja Noisniemen sulkulinnakkeet varmistivat Suvannon pohjoisrannan pysymisen puolustajan hallussa. Nämäkin linnakkeet olivat ajoittaisen tulen alla. Linnakkeiden miehistö osallistui Suvannon eteläpuolelle tehtyyn partiointiin.
Länsi-Kannaksen joukot olivat aloittaneet vetäytymisen T-linjalle jo 25.2. Vuoksen-Suvannon -linjan sulkulinnakkeiden aseistus suunniteltiin siirrettäväksi tälle uudelle pääpuolustuslinjalle, koska sulkulinnakkeiden tulivoimaisilla ja tarkoilla rannikkotykeillä koettiin olevan tärkeä merkitystä uuden puolustuslinjan puolustuksessa. III AK komentaja antoi käskyn toteuttaa suunnitelma 11.3.1940. Talvisodan päätyttyä Moskovan rauhaan 13.3.1940 aloitettiin joukkojen evakuoinnit. Laatokan Meripuolustuksen joukot ja kalusto siirrettiin Savonlinnan seudulle. Lähes kaikki materiaali saatiin mukaan. Laatokalta siirrettiin Saimaalle linnoitustykistöön 16 kappaletta 57/26 K -rannikkotykkiä ja 14 kappaletta 57/48 No -rannikkotykkiä. Talvisodan Vuoksen-Suvannon -linjan tykkikalusto muodosti rungon myöhemmin perustetun linnoitustykistön sulkulinnakkeisiin.

 

Kettula Jari: Vuoksen - Suvannon sulkulinnakkeet Talvisodassa (tutkielma Merisotakoulussa v 2001)

 

©2017 Perinneyhdistys - suntuubi.com